Gilles Dauvén Jean Barrot salanimellä kirjoittama tutkielma Kapitalismi ja kommunismi julkaistiin Le Mouvement Communiste lehdessä vuonna 1972. Se on jäänyt historiaan eräänä modernin kommunistisen teorian peruskysymyksiin johdattavista teksteistä ja toivomme myös käännöksen avaavan suomenkielistä keskustelua kapitalismin olemuksesta ja kommunistisesta vallankumouksesta. Julkaisemme tutkielman ohessa tekstin taustoja sekä keskeisiä ajatuksia avaavan artikkelin nimeltä Vanha myyrä kuulee huudon patteritehtaalta, joka perustuu keskustelulle Gilles Dauvén kanssa. Kääntäjien esipuhe löytyy verkkoversiossa jälkisanoina.
Kapitalismi ja kommunismi
Kommunismi ei ole ohjelma, joka odottaa täytäntöönpanoaan laatijoidensa tai muidenkaan taholta. Se on yhteiskunnallinen liike. Niillä, jotka kehittävät ja puolustavat sitä teoreettisesti, ei ole muuta etulyöntiasemaa suhteessa muihin kuin kirkkaampi ymmärrys ja täsmällisempi ilmaisu. Aivan kuten ihmiset, jotka eivät vaivaa päätään teorialla, teoreetikotkin tuntevat kommunismin käytännöllisenä tarpeenaan. Heillä ei ole tietoa, joka käynnistäisi vallankumouksen, mutta he eivät toisaalta pelkää osoittaa tietä näkemyksillään. Kaikkien vallankumousten tapaan myös kommunistinen vallankumous saa alkunsa todellisista tarpeista ja elämänolosuhteista. Siksi on valaistava niiden olemassa olevaa historiallista liikettä.
Kommunismi ei ole pelkkä toteuttamista odottava ihanne. Se on jo olemassa, mutta ei vielä yhteiskuntana, vaan pyrkimyksenä sekä tehtävänä, johon on valmistauduttava. Kommunismi on liike, joka pyrkii lakkauttamaan palkkatyön määrittämät elämän ehdot vallankumouksella. Keskustelu kommunismista ei ole akateemista. Se ei ole debatti siitä, mitä on tehtävä huomenna. Keskustelu on elimellinen osa laajempaa välittömien ja tulevien tehtävien sarjaa, mutta sen roolina tässä on silti vain teoreettisen ymmärryksen kehittäminen. Tehtävät voidaan kuitenkin toteuttaa helpommin ja tehokkaammin, kun osataan vastata siihen, mihin ollaan matkalla.
Kommunismin selittäminen ei tarkoita muiden ”vallankumouksellisten” (virallisten kommunistipuolueiden, äärivasemmiston tai eri lajin sosialistien) kantojen kyseenalaistamista. Keskustelussa kommunismista heitä ei voida edes ottaa vakavasti. Virallisilla kommunistipuolueilla ei käytännöllisesti katsoen ole ohjelmaa, sillä tukiessaan kaikkia nyky-yhteiskunnan keskeisiä rakenteita palkkatyöstä alkaen he edustavat vain yhtä pääoman ohjelman muotoa. On pyrittävä osoittamaan näiden puolueiden funktio, ei kyseenalaistettava niiden teesejä yksi kerrallaan. Emme aio vastustaa ”vääriä näkemyksiä” ”oikeilla näkemyksillä”. Väittely sosialismikäsityksistä virallisten kommunistipuolueiden kanssa merkitsisi niiden tunnustamista vallankumouksellisen perheen rappeutuneiksi jäseniksi. Äärivasemmisto kritisoi Italiassa ja Ranskassa vahvoja virallisia kommunistipuolueita, mutta se ei koskaan paljasta näiden ilmeistä vastavallankumouksellista roolia pääoman uudelleentuottajina. Kyse ei ole siitä, että näiden puolueiden ohjelmissa esitettäisiin ontuvia käsityksiä kommunismista, vaan siitä, että ne edustavat kapitalismia.
Selitykset tässä tekstissä eivät kumpua halusta selittää. Niitä ei olisi olemassa tässä muodossa, eikä niin moni olisi osallistunut niiden parantelemiseen ja julkaisemiseen, elleivät yhteiskuntaa repivät ristiriidat ja käytännön yhteiskunnalliset kamppailut osoittaisi merkkejä uudesta yhteiskunnasta vanhan kohdussa ja pakottaisi ihmisiä tulemaan siitä tietoiseksi.
A) Palkkatyö yhteiskunnallisena suhteena
Ihmisten ylivoimaisen enemmistön on myytävä työvoimaansa voidakseen elää modernissa yhteiskunnassa. Ihmisten kaikki fyysiset ja henkiset kyvyt, joita tarvitaan asioiden aikaansaamiseksi, ovat käytössä vain, kun niitä myydään palkan vastineeksi. Työvoima on kauppatavaraa siinä missä muutkin hyödykkeet. Vaihdon ja palkkatyön olemassaolo vaikuttaa tavalliselta ja väistämättömältä. Palkkatyö esiteltiin ihmisille kuitenkin väkivalloin, ja palkkatyön juurruttamiseen liittyi joka kerta yhteiskunnallisia konflikteja.[1] Nykyisin yleisesti hyväksytty tosiasia tuotantovälineistä erotetusta työläisestä edellytti pitkään voimankäyttöä. Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa käsityöläisiä, talonpoikia, kiertolaisia sekä muita köyhiä sidottiin aloilleen ja palkkatyöhön jo 1500-luvulta alkaen. Maailmansotienvälisellä Venäjällä säädettiin työasetus, joka kuolemantuomion uhalla ajoi miljoonia talonpoikia teollisiin palkkatöihin muutamassa vuosikymmenessä. Näennäisen tavallinen tilanne, jossa yksilön on myytävä työvoimaansa tullakseen toimeen, jossa kaikki on kauppatavaraa ja yhteiskunnalliset suhteet liittyvät vaihtoon ja kaupantekoon, on pitkän ja väkivaltaisen prosessin tulos.
Koulujärjestelmän avulla sekä muilla ideologisilla ja poliittisilla keinoilla nyky-yhteiskunta piilottaa tämän menneen ja nykyisen väkivallan, vallitsevan tilanteen alkuperän sekä sen perustavat toimintamekanismit. Kaikki vaikuttaa perustuvan työvoimaansa myyvän yksilön ja tämän kohtaaman teollisen tuotantolaitoksen väliselle vapaalle sopimukselle. Kauppatavaramuodon olemassaolo näyttää ilmeiseltä ja luonnolliselta. Silti se tuottaa yhä uudestaan suuria ja pieniä katastrofeja: hyödykkeitä tuhotaan hintojen ylläpitämiseksi ja olemassa olevia varantoja ei käytetä samalla, kun perustavia tarpeita jää täyttämättä. Nämä modernin yhteiskunnan peruspilarit – vaihto ja palkkatyö – ovat kuitenkin luoneet katastrofien lisäksi myös ylittämisensä olosuhteet. Ne pakottavat enemmistön maailman väestöstä nousemaan niitä vastaan ja toteuttamaan vallitsevissa oloissa mahdollisuutena piilevän kommunismin.
Tämän kaiken ymmärtämiseksi nyky-yhteiskunta on sijoitettava historialliseen kontekstiinsa. On nähtävä, mistä se on peräisin ja minne se on matkalla. Yhteiskunnan jäsenten ja yhteiskuntaa ylläpitävien tekijöiden (yksilöiden lisäksi tuotantovälineiden, instituutioiden ja ajatusten) välillä vallitsevat suhteet ovat väliaikaisia ja muutoksessa. Ne ovat tulosta menneestä kehityksestä ja tulevien muutosten lähtökohta. Ne ovat dynaamisia, ja niiden nykyisyyttä voidaan ymmärtää vain niiden menneisyyden ja tulevaisuuden kautta.
Kaikki ihmistoiminta on sosiaalista. Ihmiselämää esiintyy vain erimuotoisissa ryhmissä. Elinolosuhteiden, ihmisten itsensä ja heidän toimeentulonsa keinojen uudelleen tuotanto päivästä toiseen on alusta saakka kollektiivista.[2] Tämä on ihmisyhteisön erityispiirre. Jotkin eläimet käyttävät työkaluja, mutta vain ihmiset valmistavat omansa. Yksilön ja ryhmän sekä heidän tarpeidensa täyttymisen välille asettuvat tuotanto ja työ, jotka jatkuvasti muokkaavat sekä heidän ympäristöään että heidän suhdettaan siihen. Toiset elämänmuodot, kuten mehiläiset, uudelleenluovat kyllä aineelliset olosuhteensa, mutta ihmissilmälle niiden kehitys näyttää pysähtyneeltä. Sitä vastoin ihmistyö sulauttaa ja ottaa haltuunsa tämän elinympäristöä jatkuvasti muuttuvalla tavalla. Ihmisen suhde luontoon on myös ihmistenvälinen suhde ja riippuu tuotantosuhteista – kuten myös heidän ajatuksensa ja tapansa ymmärtää maailmaa.
Ihmistenväliset suhteet muuttuvat heidän toimintansa luonteen mukana. Tuotantosuhteet, joihin ihmiset kiinnittyvät, eivät riipu heidän tahdostaan: jokainen sukupolvi perii tekniset ja sosiaaliset olosuhteet aiemmilta. Niitä voidaan kuitenkin muuttaa tuotantovoimien aineellisten edellytysten mukaisesti. Siinä, mitä ihmiset kutsuvat historiaksi, ei tapahdu mitään itsestään: ihmiset tekevät historian – mutta vain olosuhteiden tarjoamien mahdollisuuksien rajoissa. Tämä ei tarkoita, että kaikki merkittävät muutokset tuotantovoimissa saisivat automaattisesti ja välittömästi aikaan muutoksen tuotantosuhteissa. Ei olisi vallankumouksia, jos tämä pitäisi paikkansa. Vanhan yhteiskunnan ruokkima uusi yhteiskunta voi ilmaantua vain vallankumouksellisesti, hävittämällä vanhentuneita tuotantosuhteita turvaavat poliittiset ja ideologiset rakenteet.
Kaikki tuotantosuhteet ovat historiallisia ja näin ollen muuttuvia. Palkkatyö on yksi mahdollinen suhde yksilöiden, yksilön ja yhteiskunnan sekä yksilön ja tuotannon välillä. Samalla se on vain yksi tuotantosuhde historiallisen kehityksen kokonaisuudessa. Huolimatta mukanaan tuomastaan kurjuudesta ja kärsimyksestä, sen rooli on ollut myös edistyksellinen, sillä se on luonut perustan omalle tuholleen. Palkkatyö oli aiemmin kehitystä ilmaiseva muoto, mutta se ei ole sitä enää. Nyt se on rasite ja uhka ihmiskunnan olemassaololle.[3]
On paljastettava yhteiskunnallinen suhde, joka piilee aineellisten esineiden, koneiden, tehtaiden, työläisten ja heidän tuottamiensa hyödykkeiden takana, ja joka hallitsee näitä kaikkia, sekä osoitettava tämän suhteen kehittymisen mahdollisuus ja välttämättömyys.
Viitteet
[1] E. P. Thompson, The Making of the English Working Class (Pelican, 1970).
[2] Marx and Engels, The German Ideology, Moscow : Progress Publishers, 1964, Part 1.
[3] Kts. Engelsin arvostelua Pääomasta teoksessa Engels, Selected Writings (Penguin, 1967) s. 177-184.
B) Yhteisö ja sen tuhoutuminen
Ihmislaji eli ensin perheiden (sanan laajassa verisukulaisuuden merkityksessä) ja heimojen kaltaisissa suhteellisen itsenäisissä ja hajanaisissa ryhmissä. Tuotantovoimien kehitystaso oli alhainen ja tarvikkeiden varastoiminen haasteellista. Tuotanto koostui ennen kaikkea metsästyksestä, kalastuksesta ja keräilystä. Hyödykkeitä ei tuotettu, jotta niitä käytettäisiin vasta vaihdon tai markkinoille asettamisen jälkeen. Tuotanto oli välittömästi yhteiskunnallista, ei vaihdon välittämää. Yhteisö jakoi jokaiselle suoraan, minkä tuotti, yksinkertaisten periaatteiden mukaisesti.[4] Yksilöllistä tuotantoa ei ollut. Yksilöt eivät olleet eriytyneet toisistaan palatakseen yhteen vaihdon välityksellä, vertaamalla itsenäisesti tuottamiaan hyödykkeitä toisiinsa. Toiminnasta (joka itse asiassa oli välttämättömyyden sanelemaa) päätettiin yhdessä, se toteutettiin yhdessä, ja sen tulokset jaettiin kaikkien kesken.
Alkuperäisissä yhteisöissä tuotanto ja kulutus sekä yksilö ja yhteiskunta ovat sidottuja toisiinsa suoraan ilman välittäjiä. Tuotanto ei ole muusta elämästä eriytynyttä toimintaa vaan yhteisöllisen elämän kiinteä, erottamaton osa. Yhteisön toiminta ja tuotantosuhteet sekoittuvat sukulaisuussuhteisiin ja ihmisten tapaan hahmottaa maailma (”taiteessaan” ja ”taiteena”). Taloutta ja politiikkaa ei ole varsinaisesti olemassa. Elämän edellytykset tuotetaan yhteisöllisesti ilman eriytyneitä ammattikuntia. Yhteisö rakentuu elimellisesti toimintansa ympärille, eikä sen koossa pitämiseksi tarvita erillisiä instituutioita. Ei ole erikseen ”yksityistä” ja ”julkista” elämää. Yksilöä, sellaisena kuin sen nykyisin tunnemme, ei ole olemassa. Tämä yhteiskunta on totalitaarinen siinä mielessä, että se ratkaisee automaattisesti kaikki elämän puolet. Yhteisön sisällä ei ole kilpailevia ryhmiä. Toisiaan vastaan asettuvat yhteisöt ilmaantuvat vasta tuotantovoimien kehittyessä pisteeseen, jossa ihmiset tuottavat yli oman välttämättömän tarpeensa. Tämä mahdollistaa ammatillisen erikoistumisen ja teknisen ja yhteiskunnallisen työnjaon ja synnyttää luokat ja luokkataistelun.
Alkuperäisissä yhteisöissä, kuten kaikissa yhteiskunnissa, työ on muutoksen aikaansaamista. Työvoima luo saatavilla olevin keinoin objektin. Tämän muovaamisen seurauksena syntyy tuote, jolla on jokin tarkoitus ja joka täyttää tietyn tarpeen. Konkreettisessa mielessä työ merkitsee ainoastaan tätä, että tuotetaan jokin objekti, joka on yhteisössään hyödyllinen ja jolla on johonkin erityiseen tarkoitukseen soveltuva käyttöarvo (on muistettava, että hyöty on sosiaalinen käsite, jonka merkitys on sidottu yhteiskuntaan, jossa tuote on tehty). Alkuperäisissä yhteisöissä vain tämä työn konkreettinen puoli tunnetaan. Yhteiskunnallisen toiminnan tehtävä on luoda, uudelleenluoda ja muokata elämää. Yksilöiden sekä yksilön ja käyttöarvon väliset suhteet ovat suoria. Tiettyyn pisteeseen asti perhettä ja yhteiskuntaa ei voida erottaa toisistaan.
Teknologisen kehityksen myötä työ alkaa synnyttää ylijäämää. Työn tuottavuus kasvaa, ja ihmiset alkavat tuottaa enemmän kuin tarvitsevat selvitäkseen. Ylijäämä aiheuttaa kuitenkin yhteisölle ongelmia, sillä sen kertyminen alkaa edellyttää toimintojen eriyttämistä yhteisön sisällä sekä ylijäämien vaihtoa yhteisöjen välillä.
Hyödykkeiden kiertokulku voidaan toteuttaa vain vaihtamalla, toisin sanoen huomioimalla, mikä todellisuudessa yhdistää vaihdettavia hyödykkeitä. Ihmistoiminnan tuotteiden yhteinen nimittäjä on, että ne ovat tietyn yksilöllisen ja yhteiskunnallisen energian tulosta. Tämä on työn abstrakti puoli. Työ tuottaa hyödyllisen esineen käyttämällä (yhteiskunnallista) energiaa. Se on luonteeltaan perustavasti sosiaalista. Työn mukana muuttuvat ihmisen suhde luontoon ja toisiin ihmisiin. Historian toimija on aina yhteiskunta, joka on ihmistenvälisten toimintojen tulos. Yhteiskunta muuttaa ympäristöään käyttämällä työaikaa olipa työn konkreettinen luonne, hyöty tai laatu mitä tahansa. Tuotteen arvo ei riipu sen käytöstä vaan siihen sisältyvän abstraktin työn määrästä, toisin sanoen sen tuottamiseen tarvitun yhteiskunnallisen energian määrästä. Tuotteen arvon määrää aika, joka sen tuottamiseksi on keskimäärin yhteiskunnallisesti välttämätöntä tietyssä yhteiskunnassa ja tietyssä historian vaiheessa.
Yhteisön toimintojen ja tarpeiden lisääntyessä aletaan hyödykkeiden lisäksi tuottaa kauppatavaroita eli hyödykkeitä, joilla on käyttöarvon lisäksi vaihtoarvo. Kaupankäynti ilmaantuu ensin erillisten yhteisöjen välille ja sen jälkeen niiden sisälle synnyttäen erikoistuneet toiminnot, ammatit ja yhteiskunnallisen työnjaon. Tämä muuttaa työn luonnetta perustavasti. Vaihtosuhteen myötä työllä on kaksoismerkitys sen luodessa sekä käyttöarvoa että vaihtoarvoa.[5] Työ ei ole enää elimellinen osa yhteiskunnallisen toiminnan kokonaisuutta, vaan siitä on tullut erityinen kenttä, joka on erillään tekijänsä muusta elämästä. Se mitä yksilö tekee itselleen tai yhteisölleen eriytyy siitä, mitä tämä tekee vaihdettavaksi toisissa yhteisöissä tuotettuihin hyödykkeisiin. Jälkimmäinen merkitsee uhrautumista, pakkoa ja ajanhukkaa. Yhteiskunta moninaistuu, sen jäsenet hajaantuvat eri ammattikuntiin ja työntekijät erottuvat niistä, jotka eivät tee työtä. Tässä vaiheessa yhteisöä ei enää ole.
Yhteisö tarvitsee vaihtosuhdetta kehittyäkseen ja tyydyttääkseen kasvavat tarpeensa. Vaihtosuhde kuitenkin tuhoaa sen. Vaihto saa ihmiset näkemään toisensa ja itsensä vain hyödykkeiden toimittajina. Ihmiset eivät piittaa vaihtoa varten tekemänsä tuotteen käytöstä vaan ainoastaan tuotteesta, jonka saavat vastineeksi. Tämän ominaisuudet eivät puolestaan kiinnosta sen valmistajaa yhtään enempää. Käyttöarvo toiselle on pelkkää vaihtoarvoa toiselle.[6] Yhteisö hävisi sinä päivänä, kun sen jäsenet kiinnostuivat toisistaan pelkän aineellisen hyödyn vuoksi. Alkuperäisiä yhteisöjä liikuttanut voima ei toki ollut altruismi, eikä sen pidä olla sitä kommunismissakaan. Pikemminkin kyse oli siitä, että intressit toivat ihmiset yhteen ja saivat heidät toimimaan yhdessä. Myöhemmin ne taas yksilöllistivät heidät ja pakottivat heidät kilpailemaan toisiaan vastaan. Yhteisön sisälle ujuttautuneen vaihdon myötä työ ei ole enää ryhmän yhteistä tarpeiden täyttämistä vaan keino saada muilta jotain omien tarpeiden tyydyttämiseksi.
Kehittäessään vaihtoa yhteisöt yrittivät myös hillitä sitä. Ylijäämiä yritettiin tuhota, ja hyödykkeiden kierron hallitsemiseksi määritettiin ankaria sääntöjä. Pitkän ja monimutkaisen kehityksen jälkeen vaihto kuitenkin menestyi suuressa osassa maailmaa. Siellä, missä näin ei käynyt, yhteisö passivoitui ja jäi ennen pitkää kauppayhteiskunnan invaasion alle (esimerkiksi espanjalaisten arvometallien metsästys johti Inkavaltakunnan tuhoon).
Jos hyödykkeitä ei tuoteta eriytetysti ja ne toisin sanoen tuotetaan ilman työnjakoa, ei kahden hyödykkeen arvon vertaaminen ole mahdollista, sillä ne tuotetaan ja jaellaan yhdessä. Vaihdon hetkeä, jolloin molempiin tuotteisiin käytetty työaika mitataan ja ne vaihdetaan sen mukaisesti, ei vielä ole olemassa. Työn abstrakti luonne ilmaantuu vasta kun yhteiskunnalliset suhteet tarvitsevat sitä. Tämä tapahtuu, kun tuotantovoimien kehitykselle tulee teknisten edistysaskelten myötä välttämättömäksi, että ihmiset erikoistuvat ammatteihin ja vaihtavat työnsä tuotteita toistensa, toisten ryhmien ja lopulta valtioiden kanssa. Näiden edellytysten täyttyessä arvosta eli keskimääräisestä työajasta tulee mittaamisen väline. Tämän ilmiön juurella ovat ihmistenväliset käytännölliset suhteet, jotka perustuvat heidän todellisille kehittyville tarpeilleen.[7]
Arvo ei siis ilmaannu siksi, että se olisi kätevä mitta. Kun alkuperäisten yhteisöjen sosiaaliset suhteet korvautuvat laajemmalla ja moninaisemmalla suhteiden verkostolla, vaihto ilmaantuu ihmisten toiminnan välttämättömänä välittäjänä. Ei ole yllättävää, että mittana käytetään keskimääräistä yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa, sillä työ on tässä vaiheessa varallisuuden tuotannon olennainen tekijä ja yhdistää kaikkia tehtäviä. Jokainen toimi kuluttaa tietyn määrän ihmistyövoimaa riippumatta siitä, miten tätä voimaa tarkalleen käytetään. Arvo vastaa ja edustaa työn abstraktia puolta, sen yleistä ja yhteiskunnallista luonnetta irrotettuna kaikista luonnollisista eroista työn tuottamissa objekteissa.
Viitteet
[4] Marx, Pre-Capitalist Economic Formations, (New York: International Publishers, 1966).
[5] Marx, Pääoma, Osa 1, Luku 1, Osastot 1 ja 2.
[6] Marx, The Economic and Philosophic Manuscripts of 1844 (New York: International Publishers, 1964).
[7] Engels, The Origin of the Family, Private Property and the State, Lawrence and Wishart, 1972. Engelsin tutkimukset perustuivat rajalliseen määrään tutkimuskirjallisuutta, kuten Morganin Ancient Society-teokseen. Nykyisin tähän kirjallisuuteen olisi lisättävä esimerkiksi Malinowskin tutkimukset Trobriand-saarilta tai Reichin niitä koskeva kommentti The Invasion of Compulsory Sexual Morality-kirjassa. Esimerkiksi eräiden Pohjois-Amerikan intiaanien potlatch-instituutio on kiinnostava siirtymävaiheen ilmiö alkuperäisten yhteisöjen ja kaupallisten yhteiskuntien välillä.
C) Kauppatavarat
Taloudellinen ja sosiaalinen kehitys tehostaa yhteiskuntaa ja sen kykyä liittää toisiinsa työprosessin osatekijöitä – ennen kaikkea työvoimaa eri muodoissaan. Samalla ilmaantuu kuitenkin vastakkainasettelu työtä tekevien ja sitä organisoivien välille. Ensimmäiset kaupungit ja suuret kastelujärjestelmät syntyvät tämän tuotannon tehokkuuden kasvun myötä. Kaupanteko ilmaantuu erityisenä ja erillisenä toimintana: yhtäkkiä on olemassa ihmisiä, jotka ansaitsevat elantonsa tuottamatta mitään ja toimimalla sen sijaan välittäjinä eri tuotantoyksiköiden toimintojen välillä. Suuri osa hyödykkeistä on pelkkiä kauppatavaroita. Ennen kuin niiden käyttöarvoa on mahdollista hyödyntää, ennen kuin niillä voidaan täyttää jokin tarve, niiden on täytettävä tarkoituksensa vaihtoarvona. Vaikka hyödykkeet ovat olemassa aineellisina ja konkreettisina esineinä, ne eivät ole välittömästi olemassa yhteiskunnan näkökulmasta. Niitä ei ole lupa käyttää. Tämä osoittaa, ettei kauppatavara ole pelkkä esine vaan ensisijaisesti sosiaalinen suhde, jota määrittää nimenomaan vaihtamisen, ei tarpeiden täyttämisen logiikka. Käyttöarvon tehtäväksi on tullut vaihtoarvon tukeminen. Tuotanto erotetaan kulutuksesta ja työ muusta toiminnasta. Omistajuus toimii laillisina puitteina tälle toimintojen, ihmisten, tuotannontekijöiden ja tuotettujen hyödykkeiden erottamiselle. Orja on omistajalleen kauppatavara, jonka tämä on ostanut tekemään työtä.
Tuotannon järjestämistä välittävä vaihto saa rinnalleen ihmisten järjestämistä välittävän valtion. Valtio liittää yhteen kauppatavaramuodon erottamat ihmiset hallitsevan luokan intressien mukaisesti. Sen yhteen kokoava voima on välttämätön sen jälkeen, kun alkuperäisten yhteisöjen yhtenäisyys on tuhottu. Yhteiskunnan on ravittava instituutiota, joka ylläpitää sen yhtenäisyyttä.
Vaihdosta tulee konkreettista rahan syntyessä.[8] Työn abstrakti puoli eli arvo materialisoituu rahassa. Näin se tulee kauppatavaraksi ja osoittaa taipumuksensa itsenäistyä ja irrottaa itsensä edustamastaan perustasta: käyttöarvosta, todellisesta hyödykkeestä. Verrattuna yksinkertaiseen vaihtoon (x määrä A:ta vaihdetaan y määrään B:tä) raha mahdollistaa universalisoinnin siten, että mitä tahansa voidaan hankkia tietyllä määrällä rahaksi kiteytynyttä abstraktia työaikaa. Raha on abstrahoitua työaikaa, joka on saanut kestävän, mitattavan ja liikuteltavan muodon. Rahassa ilmenee näkyvänä ja jopa kosketeltavana se, mikä yhdistää kaikkia mahdollisia kauppatavaroita. Raha antaa omistajalleen mahdollisuuden määrätä muiden työstä milloin ja missä tahansa ympäri maailmaa. Se vapauttaa ajan ja tilan rajoitteista. Alkuperäiset yhteisöt elivät niin eristäytyneinä toisistaan, etteivät ne juuri käyneet sotia, mutta niiden laitamille ilmaantunut vaihto tuhosi ne. Kehittyneimmillä alueilla ihmiset järjestäytyivät kaupallisiin ja sotaisiin valtioihin, ja kaupankäynti ja väkivalta aloittivat maailmanvalloituksensa. Kehitys kohti universaalia taloutta alkaa jo antiikin ja keskiajan mahtavissa keskuksissa, mutta ensin sen ei ole mahdollista toteutua. Imperiumien nousut ja tuhot ilmentävät sen epäonnistumisten sarjaa. Vasta kapitalismi onnistuu luomaan 1500-luvulta alkaen ja erityisesti 1800- ja 1900-luvulla riittävän perustan kestävälle universaalille taloudelle.
Viitteet
[8] Marx, Pääoma, Osa 1, Luvut 2 ja 3.
D) Pääoma
Pääoma on tuotantosuhde, joka luo elävän ja aikaisempien sukupolvien tekemän työn välille täysin uudenlaisen ja äärimmäisen tehokkaan yhteyden. Järjestelmällisen vaihdon tapaan pääomakaan ei ole syntynyt suunnitelmallisen toiminnan tuloksena vaan tiettyjen Länsi-Euroopassa keskiajan jälkeen kehittyneiden todellisten yhteiskunnallisten suhteiden seurauksena.
Kauppiaat olivat kasanneet suuria summia rahaa eri muodoissaan ja kehittäneet pankki- ja luottojärjestelmiä. Kun näitä varoja alettiin käyttää, keksittiin ensimmäiset koneet, minkä seurauksena tuhannet köyhät ihmiset menettivät tuotantovälineensä ja olivat pakotettuja hyväksymään uuden tuotantosuhteen: palkkatyön. Edellytys tälle oli työn kasaantuminen koneiden ja myöhemmin tehtaiden muodossa. Tätä mennyttä työtä pyörittivät ne elävän työn tekijät, jotka eivät olleet kyenneet kasaamaan itselleen vastaavia raaka-aineita tai tuotantovälineitä. Tälle perustalle kapitalismi luotiin. Orjien, käsityöläisten, maatalousväen ja varhaisten palkkatyöläisten valmistamien tuotteiden vaihtoa tapahtui Länsi-Euroopassa alkuperäisten yhteisöjen tuhoutumisen jälkeen jo ennen keskiaikaa. Vielä 1500-luvulla kuitenkin vain pienimuotoisen maataloustuotannon ylijäämät ja tietyt käsityöläisten valmistamat tuotteet (kuten aseet ja vaatteet) olivat kaupankäynnin kohteena. Vaihto ei ollut vielä tuotannon tavoite eikä ohjannut sitä. Kaupankäynti tässä yksinkertaisen kauppatavaratuotannon määräämässä muodossa ei ollut riittävä perusta koko maailman sosiaaliselle yhdentymiselle. Tämän sai aikaan vasta kapitalistinen kauppatavaratuotanto ottaessaan aiemman tuotannon keinot haltuunsa. Pääoma sai aikaan todellisen synteesin vaihdon ja tuotannon välille.[9]
Orja ei myynyt työvoimaansa. Hänen omistajansa oli ostanut hänet ja laittanut hänet työhön. Kapitalismissa elävää työtä ostavat tuotantovälineet, jotka se vuorostaan saa liikkeeseen. Kapitalistin rooli ei ole mitätön, mutta se on melko toissijainen: kapitalisti on pelkkä pääoman toimitsija[10] ja sosiaalisen tuotannon johtaja. Keskeistä on menneen työn kehittäminen elävällä työllä. Sijoittaminen ja kasaaminen ovat pääoman mottoja (niin kutsutuissa sosialistisssa valtioissa sijoittaminen raskasteollisuuteen on osoitus kapitalismin kehittymisestä), mutta pääoma ei pyri kasaamaan käyttöarvoja. Pääoma kasvattaa tehtaiden, rautateiden ja muiden vastaavien määrää vain kasatakseen arvoa. Pääoma on siis kasautunutta arvoa, abstraktia työtä, joka on kiteytynyt rahaksi, rahoituspääomaksi, osuuksiksi ja velkakirjoiksi, ja joka yrittää kasvattaa itseään. Tietyn summan arvoa on tuotettava tietty summa voittoa tasaisin väliajoin. Arvo ostaa työvoimaa tullakseen arvokkaammaksi. Työvoiman muuttuminen kauppatavaksi on pääoman aikaansaamista muutoksista merkittävin.
Työvoima on kauppatavarana siinä mielessä erityinen, että sen kuluttaminen synnyttää jatkuvasti uutta työtä ja uutta arvoa, siinä missä tuotantovälineet tuottavat vain itsensä arvon. Näin ollen työvoiman käyttö synnyttää lisäarvon. Porvariston varallisuuden perusta on juuri lisäarvossa: erossa työläisen työllään luoman arvon sekä hänen työvoimansa uudelleentuottamisen edellyttämän arvon välillä. Palkka kattaa tämän uudelleentuottamisen kulut eli työläisen ja tämän perheen toimeentulon edellytykset. Työaika jakaantuu tosiasiallisesti vaikkakin tiedostamatta kahteen osaan: toisen aikana työläinen tuottaa oman työvoimansa uusintamiseen vaaditun arvon, jonka saa itselleen palkkana, kun taas toinen on omistettu uuden ja kapitalistille kertyvän arvon tuottamiseen ja on näin ollen tekijälleen maksamatonta työtä.
Havaitsemme helposti tästä analyysistä, että olennaista ei ole yksittäisen kapitalismin suorittama lisäarvon riisto. Kommunismilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että työläisen tulisi saada lisäarvo itselleen[11] jo senkään takia, että osa resursseista on käytettävä tulevaan tuotantoon ja tuotantovälineiden uusimiseen. Keskeistä ei ole sekään, että kourallinen ihmisiä ottaa suhteettoman suuren osuuden lisäarvosta itselleen. Heidän poistamisensa yhtälöstä ja lisäarvon jakaminen työntekijöille sekä yhteisiin tarpeisiin samalla, kun järjestelmä muuten säilyisi ennallaan, on vasemmiston (mukaan lukien virallisten kommunistipuolueiden) ohjelma. Arvojärjestelmän logiikka kehittää tuotantoa kuitenkin aina maksimaalista arvonlisäystä kohti. Niin kauan kuin arvon kasvattamisen ja todellisen työn yhteenliittymä toimii yhteiskunnan perustana, arvo hallitsee yhteiskuntaa. Pääoman aikaansaama muutos on ensin tuotannon ja 1800-luvulta alkaen koko yhteiskunnan haltuunotto teollisuuslaitoksilla, liikennevälineillä, varastoinnilla ja nopeilla tietoliikenneyhteyksillä. Kapitalistisessa kiertokulussa tarpeiden täyttäminen ei koskaan ole tekemisen käynnistävä voima vaan pelkkä sivutuote. Arvon lisääminen on päämäärä ja tarpeiden täyttäminen parhaimmillaankin keino, sillä tuotetut hyödykkeet on myytävä.
Yritys on kapitalistisen tuotannon sijainti ja keskus: tietty määrä arvoa käyttää jokaista teollista ja maatalousyritystä itsensä kasvattamisen kenttänä. Yrityksen on tehtävä voittoa. Voitontekemisen laki on eri asia kuin suurkapitalistien ahneus, aivan kuten kommunismi tarkoittaa jotain muuta kuin heistä eroon hankkiutumista. Kyse ei ole yksittäisen kapitalistin voitoista, vaan ehdoista, joilla järjestelmä ohjaa tuotantoa ja yhteiskuntaa – sitä, miten työskennellään ja mitä kulutetaan. Puhe köyhistä ja rikkaista aiheuttaa vain sekaannusta. Kommunismi ei tarkoita rahan ottamista rikkailta, eivätkä vallankumoukselliset jaa rahaa köyhille.
Viitteet
[9] Marx, Pääoma, Osa I, osasto ll : ”Rahan muuttuminen pääomaksi”
[10] Marx, Theories of Surplus-Value, Part I (Lawrence and Wishart, 1969), s. 409.
[11] International Communist Party: The Fundamentals of Communism (Paris, 1972). Tästä puolihullusta julkaisusta löytyy kiinnostavia ajatuksia aiheeseen liittyen.
E) Kilpailu
Yritykset kilpailevat keskenään ja taistelevat toisiaan vastaan markkinoiden hallinnasta. Olemme kuvanneet, kuinka ihmistoiminnan eri alueet eriytyivät toisistaan. Vaihtosuhde jakoi yhteiskunnan ammattikuntiin, mikä tuki kauppatavarajärjestelmän kehittymistä. Silti, kuten voidaan yhä nähdä, kehittyneen kapitalismin maissakaan esimerkiksi maaseudulla ei ole todellista kilpailua eriytyneiden mutta vakaasti jaettujen toimien (esimerkiksi leipurin ja suutarin) välillä. Kapitalismi ei kuitenkaan tarkoita pelkästään yhteiskunnan jakautumista ammattikuntiin, vaan ennen kaikkea teollisuuden osien jatkuvaa keskinäistä kamppailua. Jokainen määrä arvoa on olemassa vain muita arvoja vastaan. Se, mitä ideologisesti kutsutaan itsekkyydeksi tai kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, on välttämätön osa maailmaa, jossa jokaisen on kampailtava voidakseen myydä. Näin ollen taloudellinen väkivalta samoin kuin aseellinen väkivalta sen seurauksena ovat kapitalistiseen järjestelmään kuuluvia ominaisuuksia.
Menneisyydessä kilpailulla oli myönteisiä vaikutuksia: se rikkoi feodaaliset säännökset ja korporatistiset rajoitukset ja mahdollisti pääoman maailmanvalloituksen. Nyt se tuottaa pelkkää jätettä. Se kehittää arvoa nopeasti lisäävää tuotantoa, vaikka tämä olisi tarpeetonta ja toissijaista, ja estää tarpeellista tuotantoa, mikäli sille ei ole maksukykyistä kysyntää.
Kilpailu eristää tuotantojärjestelmän osat itsenäisiksi kilpakumppaneiksi, jotka kaikki pyrkivät kasvattamaan omaa arvoaan. Tätä välttämättömyyttä ei poista minkäänlainen organisaatio, suunnitelma tai muu hallinta. Valtiovalta ja kansanvalta ovat molemmat voimattomia tämän välttämättömyyden edessä. Kilpailua ei aja eteenpäin yksilön vapaus, ei edes kapitalistin vapaus, vaan pääoman vapaus. Pääoma voi elää vain syömällä itseään. Se tuhoaa kaiken sisällön selvitäkseen muotona. Se tuhoaa materiaaliset osatekijänsä (elävän ja menneen työn) selvitäkseen itseään kasvattavana summana.
Jokaisella kilpailevalla pääomalla on tietty voiton suhdeluku, ja korkeinta suhdelukua etsien ne liikkuvat tuotannonalalta toiselle. Ne siirtävät itsensä tuottoisimmalle alalle laiminlyöden muut. Kun tietty ala täyttyy pääomasta, sen voitollisuus laskee, jolloin pääomat siirtyvät eteenpäin (monopolit muuttavat, mutta eivät poista tätä dynamiikkaa). Tämä prosessi johtaa voiton suhdeluvun asettumiseen tiettyyn keskiarvoon tietyssä yhteiskunnassa tiettynä aikana. Pääomia ei palkita niinkään niiden omassa tuotantolaitoksessa realisoidun voiton mukaisesti, vaan pikemminkin suhteessa voiton keskimääräiseen yhteiskunnalliseen asteeseen sekä siihen paljonko yritykseen on sijoitettu.Näin ollen eri pääomat eivät riistä vain omia työntekijöitään vaan pääomien kokonaisuus riistää koko työväenluokkaa. Näissä liikkeissään pääoma toimii ja paljastaa itsensä sosiaalisena voimana, joka hallitsee koko yhteiskuntaa. Pääoma yhdentyy ja tulee sosiaaliseksi voimaksi juuri tässä yksittäisten pääomien kilpailulle ja vastakkainasettelulle rakentuvassa prosessissa.[12] Kohdatessaan proletariaatin tai muita (kansallisia) kapitalistisia yksiköitä se on suhteellisen yhdenmukainen kokonaisuus. Se järjestää koko yhteiskunnan suhteet ja tarpeet etujensa mukaisesti. Tämä tapahtuu kaikkialla: pääoma perustaa valtion ja kansakunnan paitsi muita kansallisia pääomien kokonaisuuksia niin myös proletariaattia vastaan. Kapitalististen valtioiden välisessä vastakkainasettelussa sota on viimekätinen keino ratkaista kansallisten pääomien kilpailu.
Mikään ei muutu niin kauan kuin on tuotantoyksiköitä, jotka pyrkivät kasvattamaan arvoaan. Mitä tapahtuu, kun valtio (kutsutaan sitä sitten ”demokraattiseksi”, ”proletaariseksi” tai työläisten hallitsemaksi) ottaa kaikki tuotantoyksiköt hallintaansa, mutta säilyttää niiden olemuksen erillisinä yrityksinä? Joko nämä valtionyritykset noudattavat voitontekemisen ja arvon lakia, ja kaikki säilyy ennallaan, tai ne eivät noudata sitä, mutta eivät myöskään tuhoa sitä, ja kaikki menee pieleen.[13]
Sisäisesti yritys järjestäytyy rationaalisesti: pääoma käyttää despoottista valtaa työläisiin. Ulkopuolella markkinoilla, joilla yritykset kohtaavat toisensa, järjestystä on vain epäjärjestyksen pysyvässä ja kausittaisessa tukahduttamisessa, jota seuraavat kriisit ja tuho. Vain kommunismi voi hävittää tämän hallinnoidun epäjärjestyksen lakkauttamalla tuotantolaitosten erillisyyden.
Viitteet
[12] Ks. Voiton suhdeluvun laskutendenssistä Pääoman kolmannesta osasta (sen kolmessa ensimmäisessä osassa, luvussa 1).
[13] Engels, Selected Writings, s. 217-218.
F) Pääoman ristiriidan eri puolia
Pääoma on yhdistänyt maailman sosiaalisesti ja luonut globaalin yhteiskunnan, jossa kaikki tuotanto on enenevässä määrin koko ihmiskunnan toiminnan tulosta. Samalla maailma on kuitenkin jakautunut kilpaileviin yrityksiin, jotka tuottavat tehdäkseen voittoa ja myydäkseen mahdollisimman paljon. Kaikki yritykset pyrkivät turvaamaan pääomansa arvon kasvattamisen olosuhteet. Jokaisella niistä on taipumus tuottaa yli markkinoiden tarpeen ja pyrkimys myydä silti kaikki tuotteensa toivossa, että ainoastaan kilpailijat kärsisivät ylituotannosta.[14]
Ylituotannon seurauksena kehittyy myynnin lisäämistä edistäviä toimintoja. Arvoa kierrättävien tuottamattomien työläisten määrä kasvaa suhteessa arvoa tuottaviin työläisiin. Tässä kierrossa ei ole kuitenkaan kyse hyödykkeiden aineellisesta liikuttamisesta. Kuljetusteollisuus luo todellista arvoa, sillä hyödykkeen siirtäminen paikasta toiseen muuttaa sen käyttöarvoa. Hyödykkeen saatavuuden kasvu lisää sen hyödyllisyyttä. Tässä kierto viittaa arvoon eikä fyysiseen siirtämiseen. Esine ei esimerkiksi liiku, jos sen omistaja vaihtuu, mutta se pysyy samassa varastorakennuksessa. Tässä operaatiossa se on myyty ja ostettu ilman että sen käyttöarvo olisi muuttunut. Kuljetuksen tapauksessa tilanne on eri.[15]
Ostamisen ja myymisen eli tuotteen arvon realisoitumisen markkinoilla aiheuttamat ongelmat synnyttävät monimutkaisen mekanismin, johon kytkeytyy luotto-, pankki-, vakuutus- ja mainosalan toimintaa. Pääomasta tulee eräänlainen loinen, joka varaa merkittävän ja jatkuvasti kasvavan osuuden yhteiskunnan resurssien kokonaisuudesta vain hallinnoidakseen arvonsa kasvua. Kirjanpito, jota sinänsä tarvitaan kaikissa kehittyneissä yhteisöllisissä muodostelmissa, on muuttunut raunioita taakseen jättäväksi byrokraattiseksi koneistoksi, joka on syrjäyttänyt yhteiskunnan todelliset tarpeet niistä huolehtimisen sijaan. Samaan aikaan pääoma keskittyy: monopolit hillitsevät ylituotannon ongelmia ja kuitenkin kärjistävät niitä. Pääoma pääsee ulos tästä tilanteesta vain aika ajoin ilmaantuvien kriisien avulla. Ne tasaavat tarjonnan hetkellisesti kysynnän tasolle. (Kyse on tosin vain maksukykyisesti kysynnästä, sillä kapitalismissa tuotteet kiertävät vain ostamalla ja myymällä; todellisten tarpeiden täyttämättä jäämisellä ei ole merkitystä. Itse asiassa pääoma synnyttää alituotantoa suhteessa niihin todellisiin tarpeisiin, joita se ei täytä.)
Kapitalistiset kriisit eivät ole vain kauppatavaran kriisejä. Ne ovat kriisejä, jotka kiinnittävät tuotannon arvoon siten, että jälkimmäinen hallitsee ensimmäistä. Niiden vertaaminen ennen 1800-lukua koettuihin esikapitalistisiin kriiseihin helpottaa asian ymmärtämistä. Tuolloin maataloustuotannon lasku johtui huonoista sadoista. Seurauksena maatalousväen oli mahdollista ostaa vähemmän teollisia tuotteita, mikä ajoi vielä heikon teollisuuden nopeasti pulaan. Nämä kriisit perustuivat luonnollisiin (ilmastollisiin) olosuhteisiin. Entä jos kauppiaat spekuloivat maissilla ja pitivät sitä varastossa nostaakseen sen hintaa aiheuttaen samalla nälänhädän? Tällöin kauppatavaran ja raha olemassaolo oli kriisin ehto: ostaminen ja myyminen ovat ajallisesti erillisiä toimintoja. Kauppiaan ja itseään kasvattavan arvon näkökulmasta maissin ostaminen ja myyminen ovat kaksi eri asiaa: niiden välisen ajan ainoa olennainen määrittäjä on odotetun voiton määrä. Silti tässäkin tapauksessa merkantiilinen järjestelmä vain syvensi luonnollisista syistä kehittynyttä kriisiä. Tämän kaltaisissa tapauksissa on kysymys esikapitalistisesta tai heikon kapitalismin järjestelmästä, kuten nykypäivän Kiinassa ja Venäjällä, joissa huonot satovuodet vaikuttavat yhä merkittävästi talouteen.
Kapitalistinen kriisi puolestaan seuraa arvon ja tuotannon pakkoliitosta. Kapitalismissa arvo on ottanut tuotannon haltuunsa. Tuotetaan ikään kuin markkinoilla vallitseva tarve olisi rajaton. Pääoma yrittää ylittää kysynnän rajoja luotonannolla, markkinoiden järjestämisellä ja valtiollisilla väliintuloilla. Nämä eivät muuta pääoman luonnetta, vaan kehittävät sen toiminnan lakia. Markkinoiden kyllästymistä seuraa talouden hidastuminen, jopa joidenkin maatalous- ja teollisuushyödykkeiden tuhoutuminen sekä työttömyyden kasvu. Tämä ongelma on tunnettu teollisesta vallankumouksesta lähtien, eikä se ole kadonnut mihinkään.[16] Tilanne on nykyisin jopa aiempaa pahempi, mikäli otetaan huomioon tuotantovoimien kehitys. Ero siinä, kuinka pääoma kykenee käyttämään tuotantovoimia, ja kuinka niitä voitaisiin käyttää toisella tavalla järjestetyssä yhteiskunnassa, ei ole milloinkaan ollut suurempi. Pääoma ei ole koskaan ollut yhtä tuhoava ja voimavaroja hukkaava kuin nykyisin.
Kriisit eivät osoita ainoastaan, kuinka vaihto- ja käyttöarvon, vaihdettavuuden ja hyödyn välinen yhteys on pirstoutunut. Ne eivät osoita pelkästään sitäkään, että tätä maailmaa hallitseva logiikka on yritysten tarve kasvattaa arvon määrää eikä ihmisten tarpeiden tyydyttäminen (eikä myöskään rikkaiden rikastuttaminen, kuten vulgaarit kapitalismikriitikot esittävät). Keskeistä on nähdä kapitalististen kriisien ero esikapitalismin vääjäämättömiin kriiseihin. Nykykriisejä ei voida selittää niiden välttämättömyydellä. Niiden syy ei ole luonnollinen vaan yhteiskunnallinen. Kriisissä kaikki teollisen toiminnan osat – raaka-aineet, koneet ja työläiset – ovat yhä käytettävissä, mutta niitä ei käytetä tai alikäytetään. Ne eivät ole niinkään aineellisia objekteja kuin yhteiskunnallisia suhteita, sillä itse asiassa ne ovat olemassa tälle yhteiskunnalle vain, kun arvo yhdistää ne. Tämä ilmiö ei ole luonteeltaan teollinen, sillä se ei kumpua tuotannon teknisistä edellytyksistä. Sen taustalla on yhteiskunnallinen suhde, jossa tuotannon kokonaisuus ja itse asiassa koko sosiaalinen rakenne (sikäli kuin tuotanto on vallannut koko yhteiskunnan) on alisteinen kaupankäynnin säännöille. Kommunismin ainoa päämäärä on tuhota kauppatavarasuhde ja siten järjestää koko yhteiskunta uudelleen.
Arvon keskuksina ja välineinä toimivien yritysten verkosto lankeaa valtana yhteiskunnan ylle. Ihmisten moninaiset tarpeet (kuten asuminen, ruoka ja kulttuuri) alistuvat tälle järjestelmälle ja saavat jopa sen mukaisen muodon.[17] Tarpeet eivät määritä tuotantoa, vaan tuotanto – todellisena tavoitteenaan arvon lisääminen – määrittää tarpeet. Toimistoja rakennetaan mieluummin kuin asuinrakennuksia. Monet talot ja asunnot seisovat tyhjillään suurimman osan ajasta, koska ihmiset, jotka ovat ostaneet tai vuokranneet ne, ovat ainoita, joilla on niihin käyttöoikeus. Miljoonien ihmisen nähdessä nälkää pääoma laiminlyö maataloustuotantoa maailmanlaajuisesti ja kehittää sitä vain siellä, missä se mahdollistaa arvon kasaamisen. Kehittyneissä maissa autoteollisuus on kasvanut yli ihmisten tarpeen, koska sen voitollisuus kasvaa ristiriidoista huolimatta. Heikosti kehittyneet maat voivat rakentaa vain keskimääräisesti voittoa tuottavia tehtaita. Taipumus ylituotantoon edellyttää lähes kaikissa kehittyneissä maissa jatkuvaa sotataloutta. Tuhoavat voimat otetaan käyttöön tarvittaessa, sillä sodat ovat edelleen yksi keino vastata kriisikehitykseen.
Palkkatyö itsessään on ollut absurdia jo vuosikymmenten ajan. Se pakottaa osan työvoimasta kuluttavaan tehdastyöhön ja toisen osan tuottamattomalle sektorille. Jälkimmäisen tehtävänä on helpottaa tuotteiden myyntiä sekä ottaa vastaan mekanisaation ja automatisaation tuottavasta työstä irrottamat ihmiset ja muuttaa heidät kuluttajien massaksi. Tämä on toinen tapa hallita kriisiä. Pääoma ottaa haltuunsa tieteen ja tekniikan ja ohjaa tuotannon alueella tehtävää tutkimusta saadakseen selville alat, jotka mahdollistavat korkeimmat voitot. Tuottamattomalla puolella se kehittää hallintoa ja markkinointia. Näin ihmiskunta jakautuu lopulta kolmeen ryhmään: tuottavat työläiset, jotka työ usein tuhoaa fyysisesti; tuottamattomat työläiset, joista suurin osa muodostaa pelkän jätteen lähteen; köyhissä maissa ja varakkaiden maiden marginaaleissa elävät ei-palkansaajat, joita pääoma ei kykene integroimaan. Näitä ihmisiä tuhoutuu tasaisin väliajoin sodissa, jotka ovat suoraan tai välillisesti maailmantalouden kapitalistisen ja imperialistisen järjestyksen seurausta.
Brasilian kaltaisten takapajuisten talouksien kehitys on eittämättä todellista, mutta perustuu aiempien elämänmuotojen osittaiselle tai täydelle tuhoamiselle. Kauppatavarayhteiskunta vie köyhältä maatalousväeltä toimeentulon edellytykset ja ajaa heidät laitakaupunkien hökkelikylien tungokseen ja kurjuuteen. Näissä maissa vain vähemmistö väestöstä on riittävän ”onnekasta” työskennelläkseen tehtaassa tai toimistossa; loput ovat alityöllistettyjä tai työttömiä.
Viitteet
[14] Paul Mattickin Marx and Keynes -teoksessa analysoidaan erinomaisesti kapitalismin kriisejä, vaikkei tavoitetakaan kommunismin dynamiikkaa.
[15] Theories of Surplus-Value, Part 1, s. 389-413.
[16] Engels, Selected Writings, s. 207-216.
[17] F. Perlman, The Reproduction of Daily Life, Black & Red, 1969.
G) Proletariaatti ja vallankumous
Pääoma luo voiton tekemistä varten yritysten verkoston, jota valtiot puolustavat perustehtävänään. Samalla se luo valtavan joukon yksilöitä, joiden on noustava sitä vastaan.[18] Tämä joukko ei ole homogeeninen, mutta se tulee takomaan yhtenäisyytensä kommunistisessa vallankumouksessa riippumatta osiensa erilaisista tehtävistä.
Vallankumous saa aina alkunsa todellisista tarpeista ja sietämättömiksi tulleista elinolosuhteista. Näin käy myös pääoman luoman proletariaatin tapauksessa. Suurin osa maailman väestöstä on jäänyt vaille tuotantovälineitä, ja sen on myytävä työvoimaansa elääkseen. Jotkut onnistuvat tässä ja ovat tuottavia. Toiset myyvät ja ovat tuottamattomia. Lisäksi on niitä, jotka eivät kykene myymään, sillä pääoma ostaa elävää työtä vain, kun se uskoo voivansa kasvattaa arvoaan kohtuullisessa suhteessa; heidät on suljettu ulos tuotannosta.
Jos proletaari ymmärretään vain tehdastyöläisenä (tai vielä ongelmallisemmin ainoastaan yleisesti ruumiillisen työn tekijänä) tai köyhänä, ei huomata, mikä hänen olosuhteissaan on kumouksellista. Proletariaatti on tämän yhteiskunnan negaatio. Se ei muodostu joukosta köyhiä vaan kaikista, jotka ovat epätoivoisia, ”reservittömiä”[19] ja vailla muuta menetettävää kuin kahleensa. Se koostuu niistä, jotka eivät ole mitään, joilla ei ole mitään, ja jotka eivät voi vapauttaa itseään hävittämättä koko yhteiskunnallista järjestystä. Proletariaatti on nykyisen yhteiskunnan hajottava voima, sillä yhteiskunta on riistänyt sen elämästä lähes kaikki myönteiset ulottuvuudet. Näin ollen proletariaatti on myös itsensä tuho. Kaikki teoriat (yhtä lailla porvarilliset, fasistiset, stalinistiset, vasemmistolaiset), jotka glorifoivat ja ylistävät proletariaattia sen nykymuodossa ja odottavat siltä myönteistä panosta arvojen puolustajana tai yhteiskunnan tervehdyttäjänä ovat vastavallankumouksellisia.[20] Proletariaatin palvonnasta on tullut eräs pääoman tehokkaimmista ja vaarallisimmista aseista. Kuitenkin proletariaatin puuttuessa asioiden normaaliin kulkuun se osoittaa joka kerta olevansa nyky-yhteiskunnan negaatio. Sillä ole arvoja tarjottavanaan ja sen ainoa rooli tässä yhteiskunnassa on tuhoava.
Proletariaatti ei ole työväenluokka vaan yhteiskunnallinen suhde.[21] Se on vanhan maailman alati läsnä oleva tuho, mutta vain potentiaalisesti. Tästä tulee todellista vain yhteiskunnallisten jännitteiden kiristyessä ja yhteiskunnan kuohuessa. Tällöin pääoma tekee siitä kommunismin toteuttajan. Proletariaatista tulee vallitseva yhteiskunnan kumoaja vasta, kun se yhdistää itsensä ja järjestäytyy luokaksi – ei tehdäkseen itsestään hallitsevaa luokkaa porvariston paikalle vaan tuhotakseen luokkayhteiskunnan. Tämän jälkeen on vain yksi yhteiskunnallinen toimija: ihmiskunta. Ennen tällaista konfliktin ajanjaksoa proletariaatti kuitenkin pelkistyy pääoman koneiston osaksi (ja juuri tämä on rooli, jossa pääoma palvoo työläistä osana vallitsevaa yhteiskunnallista järjestelmää).
Vaikka esimerkiksi Yhdysvalloissa ja eräissä muissa maissa pääoman kehitys on vähentänyt tehdastyöläisten määrää, proletariaatista ei ole mahdollista päästä eroon. On totta, että reformeilla on lähennetty tuottavia – yleensä koulutettuja ja valkoisia – työläisiä pääomaan. Joidenkin tuottamattomien työläisten, esimerkiksi alemman tason toimistotyöntekijöiden, palkat ja elinolot muistuttavat tehdastyöläisten olosuhteita, mutta toiset on onnistuttu houkuttelemaan toistaiseksi pääoman tukijoiksi. Lisäksi on selvää, että ainakaan tällä hetkellä merkittävä osa palkkatyön ulkopuolella olevista köyhistä ei kykene osallistumaan vaikuttavasti vallankumousprosessiin takapajuisuutensa ja eristyneisyytensä vuoksi. Joka tapauksessa vallankumouksen tulevat epäilyksettä käynnistämään kaikkein epätoivoisimmat, reservittömät ja omaisuudettomat, kun taas tuottavien työläisten asema tuotantokoneistossa tulee tarjoamaan näille ratkaisevan roolin vallankumouksellisessa toiminnassa (edempänä lisää talouden käyttämisestä luokkataistelun aseena).
Tehtaiden proletariaatti ei siis menetä keskeistä merkitystään, vaikka luokan muiden osien on täydennettävä sitä vallankumouksessa. Vähitellen vallankumouksellisista tulee yhtenäinen joukko ja erot luokka-asemassa alkavat kadota maailmanyhteisön tieltä. Tämä on kuitenkin vallankumouksellisen prosessin tulos, ei sen lähtökohta. Kun tuottavat työläiset järjestävät itse yhteisen työnsä yhdistyneinä tuottajina, heidän on mahdollista iskeä yhteiskunnan juurille, sen materiaaliseen perustaan eli tuotantoprosessiin. Tuottavien työläisten erityinen yhteiskunnallinen asema tarjoaa heille muista eroavia tehtäviä myös vallankumouksessa. Tämä on eri asia kuin työväenluokan yleinen puolustuspuhe, jossa työ (erityisesti ruumiillinen) esitetään jonkinlaisena ikuisena autuutena. Tuottavien työläisten glorifiointi (ouvrierismi tai laborismi) on intellektualismin kääntöpuoli.
Proletariaatti käynnistää kommunistisen vallankumouksen tietämättä ennalta tekevänsä niin (vaikkakin tietoisuus sen tehtävästä on hyödyksi, koska se mahdollistaa tehokkaamman toiminnan). Aivan kuten Amadeo Bordiga esittää vielä jossain määrin mekaanisesti, prosessi ei etene taloudellisesta määräytyneisyydestä luokkatietoisuuteen ja edelleen luokkatoimintaan, vaan taloudellisesta määräytyneisyydestä luokkatoimintaan ja sen jälkeen luokkatietoisuuteen. Proletariaatin on käytettävä asetta, jonka sen yhteiskunnallinen funktio sille mahdollistaa. Vaatiessaan korkeampia palkkoja tuottavat työläiset voivat esimerkiksi painostaa työnantajaansa järjestämällä vakiintuneeseen tapaan istumislakon. Voittaakseen proletariaatin on kuitenkin vietävä toimintansa logiikka loppuun asti: työläisten on luotava yhteyksiä muihin tuotantolaitoksiin ja pyöritettävä tuotantoa yhteisillä voimillaan niissä kaikissa. Tässä tilanteessa arvoa ei tietenkään voida enää käyttää. Rahoituspääoman sijaan työläisten on nojattava omaan tehtäväänsä tuotannossa eli työprosessiin. Tämä halkaisee palkkatyön kaksoisluonteen ja erottaa työ- ja arvomekanismin toisistaan. Samaan aikaan kulutuksen alueella todellisten tarpeiden täyttäminen päättää yhteiskunnallinen kauppatavarasuhteiden kauden: vain käyttö ja käyttöarvojen kierto säilyvät.
Viitteet
[18] J. Boggs, Pages of a Negro Worker’s Notebook. New York: Monthly Review Press, 1964. (Kiinnostava teos sen mustasta nationalismista huolimatta.)
[19] Reservittömien käsitteen kehitti italialainen kommunisti Amadeo Bordiga toisen maailmansodan jälkeen. Tarkoitus ei ollut määritellä proletariaattia uudelleen vaan palata alkuperäiseen määritelmään.Pääomassa kuvailtu proletariaatti on ymmärrettävä rinnakkain aiempien analyysien kanssa esimerkiksi Hegelin oikeusfilosofian kritiikissä (1843).
[20] Tätä useat nk. vallankumoukselliset tekevät suuren osan ajasta.
[21] E. P. Thompson, The Making of the English Working Class, s. 939.
H) Ihmisyhteisön muodostuminen
Alkuperäinen yhteisö on liian köyhä ja heikko käyttääkseen hyväkseen työn kaikkia potentiaaleja. Se tuntee työn vasta sen välittömässä muodossa, sillä sen jäsenet toimivat välittömän toimeentulon tarpeesta. Työ ei ole vielä kiteytynyt eikä kasaantunut työvälineisiin; mennyttä työtä ei säilötä. Tämän tullessa mahdolliseksi vaihdosta tulee välttämätöntä. Tuotannon kierrättämiseksi sitä voidaan mitata vain abstraktina työnä, keskimääräisellä työajalla. Elävä työ on toiminnan perusta ja työaika sen välttämätön mitta. Työaika taas materialisoituu rahassa. Tästä alkaen luokat riistävät luokkia, luonnollisten katastrofien seuraukset pahenevat, ja toisiaan vastaan kamppailevat valtiot ja imperiumit alkavat nousta ja tuhoutua. Ajoittain imperiumien romahtaessa vaihtosuhteet saattavat katketa. Nämä katkokset saattavat kestää vuosisatoja, joiden aikana talous näyttää kääntyvän takaisin kohti omavaraistaloutta.
Historian tässä vaiheessa ihmiskunnalta puuttuu vielä tuotantokoneisto, joka voisi tehdä ihmistyön riistämisestä tarpeetonta. Kapitalismin rooli on nimenomaan kasata mennyttä työtä. Teollisen kompleksin ja kaiken kiinteän pääoman[22] olemassaolo osoittaa, että ihmisen yhteiskunnallinen toiminta on vihdoin materialisoitunut välineeseen, joka voi – jos ei pystyttää paratiisia maan päälle – käyttää resursseja parhaalla mahdollisella tavalla ja jopa luoda kokonaan uusia resursseja tarpeiden täyttämiseksi. Arvon merkitys tuotannon säätelijänä on peräisin vaiheesta, jolloin elävä työ oli pääasiallinen tuotannontekijä. Teollisuuden muodostuttua tuotannon keskeisimmäksi osaksi, arvosta tulee tarpeetonta, ja on katastrofaalista, mikäli se tämänkin jälkeen säilyttää asemansa. Arvo – se, mikä konkretisoituu rahassa riippumatta rahajärjestelmän yksinkertaisuudesta tai monimutkaisuudesta – perustuu aina työhön yleisessä mielessä, siis yhteiskunnalliseen ja yksilölliseen energiaan, joka työssä tuotetaan ja kulutetaan. Arvo on tuotannon välttämätön välittäjä niin kauan kuin tämä energia ei ole luonut yhtenäistä tuotantojärjestelmää koko maailmaan. Siitä alkaen se on kehityksen este.[23]
Kommunismi tarkoittaa loppua sarjalle tuotannon välittäjiä. Nämä käyvät tarpeettomiksi juuri menneen työn kasautumisen myötä, vaikka olivatkin sen toteuttamiseksi välttämättömiä (huolimatta kärsimyksestä, jota aiheuttivat). Tässä vaiheessa on hyödytöntä säilyttää arvon kaltaisia yhteiskunnalliselle toiminnalle ulkoisia välittäjiä ja kannustimia. Kasaantunutta tuotantoinfrastruktuuria on vain muutettava ja kehitettävä. Kommunismi vertaa käyttöarvoja päättääkseen eri tuotantojen kehittämisen välillä. Se ei palauta yhteiskunnallisen elämän osatekijöitä pienimpään yhteiseen nimittäjään (niihin sisältyvään keskimääräiseen työaikaan). Kommunismi järjestää aineellisen elämän tarpeiden vuorovaikutuksen pohjalta. Tämä ei sulje pois konfliktien tai edes joidenkin väkivallan muotojen mahdollisuutta saati muuta ihmisiä enkeleiksi.
Kommunismi tarkoittaa yhteiskuntaa aiemmin yhdenmukaistaneiden instituutioiden loppua: politiikan aika on ohi. Kommunismi ei ole demokraattista eikä diktatorista. Toki se on ”demokraattista”, jos tällä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että kaikki yhdessä vastaavat yhteiskunnallisesta toiminnasta. Tämä ei kuitenkaan tapahdu siksi, että ihmiset yhtäkkiä innostuisivat hallinnoimaan yhteiskuntaa uudella tavalla tai omaksuisivat uuden demokraattisen periaatteen, vaan koska toiminnan voivat järjestää vain ne, jotka siihen osallistuvat. Toisin kuin demokraatit väittävät, tämä on mahdollista vasta kommunismissa, jossa elämän eri osa-alueet sulautuvat yhteisöön ja jossa, irrallista toimintaa ja eristäytynyttä tuotantoa ei enää ole. Tämä voi tapahtua vain arvon tuhoutumisen myötä. Yritysten välinen vaihto estää yhteisöä vastaamasta omasta aineellisesta elämästään. Arvon ja vaihdon tavoitteet asettuvat perustavasti ihmisiä ja heidän tarpeitaan vastaan. Yrityksen ainoa tarkoitus on arvonsa kasvattaminen, ja sitä on mahdollista johtaa vain tähän päämäärään (tämän vuoksi kapitalistit ovat pelkkiä pääoman toimitsijoita). Yritys hallitsee hallitustaan. Järjestääkseen elämänsä omaehtoisesti työväen on hävitettävä yritysmuodon taakka sekä tuhottava kauppatavaramuoto, joka saa yksilön kohtelemaan muita vain oman elantonsa välineinä. Hallintakysymykset ovat toissijaisia, ja olisi absurdia tavoitella jokaiselle jaettavia yhteiskunnan hallintavuoroja. Kirjanpidolla ja muulla hallinnollisella työllä ei enää ole etuoikeutettua asemaa suhteessa muuhun toimintaan: jokainen voi osallistua tai olla osallistumatta niihin.
”Demokratia on ristiriitainen käsite, valhe ja silkkaa tekopyhyyttä. Mielestäni tämä pätee hallinnon kaikkiin muotoihin. Poliittinen vapaus on farssi, mielikuvitusta ja pahin mahdollinen orjuuden muoto. Kuten myös poliittinen tasa-arvo. Tämän vuoksi demokratia on revittävä riekaleiksi yhdessä muiden hallintomuotojen kanssa. Tämä tekopyhä muoto ei voi jatkaa enää. Sen sisäinen ristiriita on paljastettava päivänvalossa: vaihtoehtona on todellinen orjuus, joka edellyttää avointa despotismia; tai todellinen vapautta ja tasa-arvoa, joka tarkoittaa kommunismia.”[24]
Kommunismissa yksilöitä ulkoa päin yhteen kokoava voima on käyttökelvotonta. Tätä utopiasosialistit eivät koskaan ymmärtäneet. Lähes kaikki heidän mielikuvitusyhteiskuntansa – olivatpa ne sinänsä miten näkemyksekkäitä tai ansiokkaita hyvänsä – edellyttivät ankaraa suunnittelua ja melkein totalitaarista organisaatiota. He yrittivät mallintaa riistottomia mutta järjestelmällisiä yhteiskunnallisia muotoja, jotka pohjautuisivat ihmisen luontaiseen vuorovaikutukseen. Utopistisosialistit organisoivat kuitenkin yhteiskunnallista elämää etukäteen. Tällainen autoritaarisuus ei kelpaa monille. Etenkin anarkisteille yhteiskunnan on oltava jatkuvaa luomista. Todellinen ongelma piilee kuitenkin siinä, että vasta määrätyt yhteiskunnalliset suhteet aineellisen tuotannon tietyllä kehitystasolla tekevät yksilöiden välisen harmonian mahdolliseksi ja välttämättömäksi. Tällöin heidän automaattinen osansa kollektiivisessa toiminnassa täyttää heidän tarpeensa ilman, että heitä käytettäisiin työkaluina. Kommunismin ei tarvitse yhdistää sitä, mikä oli aiemmin erotettua mutta ei ole sitä enää.
Vastaava rajoittavien muotojen häviäminen koskee myös globaalia ja universaalia tasoa. Valtiot ja kansakunnat olivat kehityksen välttämättömiä työkaluja, mutta ovat sen jälkeen muuttuneet puhtaan taantumuksellisiksi organisaatioiksi. Niiden ylläpitämistä yhteiskunnallisista jakolinjoista on tullut kehityksen este: ihmiskunta kokonaisuudessaan on ainoa kuviteltavissa oleva ulottuvuus.
Vastakkainasettelu ruumiillisen ja henkisen työn sekä luonnon ja kulttuurin välillä oli aiemmin itsestäänselvä. Työn järjestäjän erottaminen tekijästä nosti tuottavuutta. Nykyisellä kehitystasolla tällaisia jaotteluja ei kuitenkaan enää tarvita. Ne ovat vain rasite ja osoittavat järjenvastaisuutensa yhtä lailla työelämän, kulttuurin ja koulutuksen alueella. Kommunismi tuhoaa jaon rampautuneiden ruumiillisen työn tekijöiden ja hyödyttömiksi jääneiden toimistotyöläisten välillä.
Sama pätee ihmisen ja ympäristön vastakkainasetteluun. Ihmiset loivat yhteiskuntansa kamppaillen luonnon ylivaltaa vastaan. Nykyisin ihminen on uhka luonnolle. Kommunismi tarkoittaa ihmisen ja luonnon välisen ristiriidan ratkeamista.
Kommunismi lopettaa talouden erillisenä ja etuoikeutettuna alueena, josta kaikki muu riippuu mutta jota samalla halveksitaan ja pelätään. Ihminen tuottaa ja uudelleentuottaa olemassaolonsa ehdot. Kapitalismissa työstä, jolla ihminen ottaa ympäristönsä haltuunsa, on tullut pakko ja vastakkaista levolle, vapaa-ajalle ja todelliselle elämälle. Tämä vaihe oli historiallisesti tarpeellinen menneen työn kasaamiseksi, sillä juuri se lopulta mahdollistaa vaiheen ylittämisen. Pääoman ja arvontuotannon valta merkitsee, että yhteiskunta on alisteinen tuotantosuhteiden diktatuurille. Kun yksilö tuottaa jotain, hän uhraa aikaa elämästään nauttiakseen siitä myöhemmin. Nautinto ei lähes koskaan liity työhön tai sen luonteeseen, vaan työ on ainoastaan keino tulla toimeen. Kommunismi purkaa tuotantosuhteet ja sekoittaa ne yhteisöllisiin suhteisiin. Se ei tunne erillistä toimintaa eikä työtä leikin vastakohtana. Pakko tehdä samaa työtä viikosta ja vuodesta toiseen katoaa samoin kuin erottelu ruumiillisen ja henkisen työn tekijöihin. Kasaantunut työ sisällyttää itseensä tieteen ja teknologian, minkä jälkeen tutkimus ja työ, toiminta ja sen arviointi sekä opettaminen ja työskentely voivat olla yhtä ja samaa toimintoa. Joistakin tehtävistä kuka tahansa voi ottaa vastuun, ja automaation yleistyminen muuttaa tuotannon toimintaa perustavasti. Kommunismi ei aseta leikkiä tai ei-työtä vastakkain työn kanssa. Nämä rajalliset ja osittaiset käsitteet kuuluvat kapitalistiseen todellisuuteen. Työ elämänehtojen tuottamisena ja uudelleentuottamisena on ihmisyyden perusominaisuus.[25]
Ihminen luo ja muuttaa kollektiivisesti olemassaolonsa keinoja. Koneet eivät voi tehdä tätä ihmisen puolesta. Muuten ihmiskunta taantuisi kuin lapseksi, joka saa leluja ilman tietoa niiden alkuperästä. Lapselle alkuperää ei ole olemassa: lelut yksinkertaisesti ovat. Kommunismi ei muuta työtä jatkuvasti miellyttäväksi ja iloa tuottavaksi. Ihmiselämään kuuluu myös vaivannäkö, ei vain nautinto. Jopa runoilijan työssä on kipeät hetkensä. Kommunismi voi vain lakkauttaa vaivannäön ja nautinnon, luomisen ja palautumisen sekä työn ja leikin välisen erottelun.
Viitteet
[22] Pääoma, Osa. II, Luvut VIII, X, ja XI kiinteästä ja kiertävästä pääomasta.
[23] Ks. Grundrisse.
[24] Engels, ”Progress of Social Reform on the Continent,” The New Moral World, 4 Nov. 1843.
[25] Pääoma, Osa I, Luku 7.
J) Kommunistinen vallankumous
Kommunismissa ihmiskunta ottaa vaurautensa haltuunsa, mikä tarkoittaa samalla tämän vaurauden vääjäämätöntä ja täyttä muutosta. Tämä edellyttää erillisinä yksiköinä toimivien yritysten ja samalla arvolain tuhoamista. Tarkoitus ei ole yhteiskunnallistaa voittoja, vaan kierrättää hyödykkeitä ilman arvon välitystä. Kommunismi ei käytä kapitalismin jättämää tuotantokoneistoa sellaisenaan. Tavoitteena ei ole vapautua kapitalismin huonoista puolista (arvonlisäys) samalla kun säilytetään sen hyvät puolet (tuotanto). Kuten olemme huomanneet, arvo ja voitontekemisen logiikka kehittävät tuotannon tiettyjä osa-alueita ja lyövät laimin toisia. Kaikenlaisen nykymuotoisen talouden palvonta, kohdistuu se sitten työläisiin (pääoman osana) tai aikamme tieteeseen ja teknologiaan on pelkkää pääoman palvontaa. Kaikki tuottavuuden ja taloudellisen kasvun arvostaminen on pääoman ylistyslaulua.
Toisaalta kommunistinen vallankumous tuotannossa – yritysmuodon tuhoaminen – edellyttää tämän tuotannon käyttöä. Tämä on oleellinen vipu etenkin ensivaiheessa. Tavoitteena ei ole vallata tehtaita vain, jotta niihin jäätäisiin hallitsemaan teollista tuotantoa. Tavoite on murtautua niistä ulos ja yhdistää tuotantolaitokset toisiinsa ilman vaihtoa. Tällainen liike alkaa lähes itsestään vähentää maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua ja luoda yhtenäisyyttä muidenkin tuotanto- ja toimialojen välille. Nykyisen teollisuuden rajat tukahduttavat sitä itseään samalla, kun se tukahduttaa muita tuotannon aloja.
Pääoma elää kasatakseen arvoa: se kiinnittää tämän arvon säilötyn, menneen työn muotoon. Kasaantumisesta ja tuotannosta tulee päämääriä itsessään. Kaikki on niille alisteista: pääoma ruokkii sijoituksiaan ihmistyöllä. Samalla se kehittää tuottamatonta työtä, kuten edellä näimme. Kommunistinen vallankumous on kapina tätä järjettömyyttä vastaan. Se on myös kasaantumisen purkamista, mikä ei tarkoita paluuta menneisiin elämänmuotoihin vaan asioiden palauttamista kohdalleen: tähän saakka ihminen on uhrattu sijoituksille, mutta nyt suunta voidaan kääntää. Tässä mielessä kommunismi asettuu sekä niin kutsuttujen sosialistimaiden (ja niiden virallisten kommunistipuolueiden) produktivismia kuin niitä reformistisia illuusioita vastaan, joiden mukaan muutos on mahdollinen nykyisissä rakenteissa. Talouskasvun ja nollakasvun ideologiat ovat molemmat vastavallankumouksellisia.
Kommunismi ei ole kapitalismin jatkamista rationaalisemmin, tehokkaammin, nykyaikaisemmin, tasa-arvoisemmin tai järjestelmällisemmin. Se ei vastaanota vanhaa aineellista perustaa sellaisena kuin se on, vaan kumoaa sen. Kasaantuneen työn vallitseva rooli tuotantoprosessissa on ennakkoehto sille, että ihmistyön riisto ja tarpeiden alistaminen tuotannolle voidaan lopettaa. Kuitenkin vain kommunismi voi käyttää hyväkseen tämän pääoman aikaansaaman tilanteen.
Kommunismi ei ole sarja vallan haltuunottoa seuraavia toimenpiteitä. Se on liike, joka on jo olemassa, tosin ei vielä tuotantomuotona (kapitalistisen yhteiskunnan sisällä ei voi olla kommunistisia saarekkeita), vaan todellisiin tarpeisiin perustuvana tendenssinä. Kommunismi ei edes tiedä, mitä arvo on. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että eräänä kauniina päivänä suuri joukko ihmisiä alkaisi tuhota arvoa ja voittoa. Kommunismi ei yritä hävittää arvoa, vaan se muuttaa tuotantosuhteita niin, että kaupankäyntiin perustuva järjestelmä kokonaisuudessaan lakkaa. Ne, jotka teoreettisesti ymmärtävät tämän historiallisen liikkeen, voivat olla hyödyksi ja helpottaa asioiden kulkua.
Kommunistisen vallankumouksen mekanismi on kamppailujen tulosta. Näille kamppailuille ominainen kehitys vie kohti tilannetta, jossa yhteiskunta ei jätä yksilön näköpiiriin muuta mahdollisuutta kuin kokonaan uudenlaisten yhteiskunnallisten suhteiden luomisen. Monet kamppailut näyttävät nykyisin päätyvän umpikujaan, mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että ne voisivat jatkua pidemmälle vain kommunismissa – riippumatta siitä, mitä kamppailuihin osallistuvat itse tällä hetkellä ajattelevat. Silloinkin kun työläiset esittävät pelkkiä vaatimuksia, voi tilanne kehittyä pisteeseen, jossa ainoa ratkaisu on väkivaltainen konflikti valtion ja sen ammattiliittojen kaltaisten tukijoiden kanssa. Tässä tapauksessa aseellinen kamppailu ja kapina tarkoittavat myös yhteiskunnallisen ohjelman soveltamista sekä talouden käyttämistä aseena. Aseellisen puolen merkitys riippuu kamppailun yhteiskunnallisesta sisällöstä. Voidakseen päihittää vastustajansa väkivaltakoneiston proletariaatin on kyettävä muuttamaan yhteiskuntaa kommunistiseen suuntaan.
”Moderni strategia tarkoittaa porvariston ja talonpoikien emansipaatiota: se on tämän vapautumisen aseellista laajentumista. Proletariaatin emansipaatio tulee saamaan myös erityisen sotilaallisen ilmauksen sekä erityisen sodankäynnin tavan. Tämä on selvää. Tätä strategiaa voi analysoida proletaarin aineellisia olosuhteita tutkimalla.”
Kamppailut eivät ole vielä edenneet pisteeseen, jossa niiden sotilaallinen kehitys olisi edellyttänyt uuden yhteiskunnan ilmaantumista. Proletariaatti ei ole saavuttanut tätä tasoa edes merkittävimpien yhteiskunnallisten konfliktien tai sisällissodan oloissa, kuten Saksassa 1919–21. Kommunistinen näkökulma oli kuitenkin läsnä näiden taisteluiden pinnan alla, eikä niiden merkitystä ole mahdollista ymmärtää ilman sitä. Porvaristo kykeni käyttämään taloutta hyväkseen ja hajottamaan työväenluokan rintamaa esimerkiksi työttömyyden avulla. Proletariaatti sen sijaan ei kyennyt hyödyntämään taloutta etujensa ajamiseen ja kamppaili pääasiassa aseellisesti. Se kykeni luomaan puna-armeijan Ruhriin 1920 mutta ei aseellistamaan omaa yhteiskunnallista funktiotaan.
Toisaalla ja toisena aikana mustan vähemmistön mellakat Yhdysvalloissa käynnistivät yhteiskunnallisen muutoksen mutta vain kauppatavaran, eivät itse pääoman tasolla. Nämä ihmiset edustivat vain osaa proletariaatista eivätkä kyenneet käyttämään työtä aseenaan, koska merkittävä osa heistä oli suljettu ulos tuotannon piiristä. He olivat tehtaiden ulkopuolella. Kommunistinen vallankumous taas edellyttää tuotantolaitosten toiminnan perustavanlaatuista muuttamista niiden sisältä käsin. Kapina Yhdysvalloissa jäi kulutuksen ja jakelun tasolle.[28] Kommunismi ei kehity ilman hyökkäystä ytimeen, lisäarvon synnyttämisen keskukseen eli itse tuotantoon. Kommunismi kuitenkin käyttää tätä välinettä vain sen tuhoamiseksi.
Vallankumouksen tekevät reservittömät, he, joilla ei ole varallisuutta: heidän on pakko luoda sosiaalisia suhteita, jotka tunkeutuvat ulos vallitsevasta yhteiskunnasta. Tämä murros edellyttää kriisiä, joka voi kehittyä hyvin erilaiseksi kuin se, joka pysäytti merkittävän osan taloudesta vuonna 1929. Palkkatyötä vastaan kapinoivien joukkojen yhdentyminen edellyttää yhteiskunnan olevan sellaisissa vaikeuksissa, ettei se enää pysty eristämään kamppailuja toisistaan. Kommunistinen vallankumous ei ole nykypäivän liikkeiden summa, eikä myöskään kehityskulku, jonka etujoukon väliintulo saa niissä aikaan. Se edellyttää yhteiskunnallista shokkia: pääoman usealla tasolla tapahtuvaa hyökkäystä reservittömiä kohtaan, joka voimistaa mutta myös muuttaa heidän toimintaansa. Tällainen mekanismi voi tietenkin toteutua vain maailmanlaajuisessa mittakaavassa ja ennen kaikkea samanaikaisesti useassa kehittyneessä taloudessa.
Edellä sanotusta seuraa, ettei kommunistisessa vallankumouksessa ja yhteiskunnassa ole kyse organisaatiosta. Ensisijainen kysymys ei ole, saavatko työläiset vallan haltuunsa. On absurdia kannattaa nykyisenlaisen työväenluokan diktatuuria. Nykyisellään työläiset eivät kykene hallitsemaan mitään: he ovat pelkkiä arvonlisäysmekanismin osia ja alistettuja pääoman diktatuurille. Tämän työväenluokan diktatuuri ei voisi olla muuta kuin sen edustajien (ammattiyhdistysten ja työväenpuolueiden johtajien) diktatuuria. Tämä on nykytilanne ”sosialistisissa” valtioissa ja demokraattisen vasemmiston ohjelma muualla maailmassa.
Kaikki teoriat työläishallituksesta tai työläisten vallasta edustavat vain vaihtoehtoisia ratkaisuja pääoman kriisiin. Vallankumous sen sijaan tarkoittaa jo lähtökohdiltaan koko yhteiskunnan – ihmisten välisten suhteiden ja heidän elonkeinojensa perustan – muuttamista. Organisaatiota tai ”johtajaa” koskevat kysymykset ovat toissijaisia ja riippuvat siitä, mitä vallankumouksella saavutetaan. Tämä pätee yhtä lailla kommunistisen vallankumouksen alkuun kuin siitä nousevaan yhteiskuntaan. Vallankumous ei ala sinä päivänä kun 51% työläisistä tulee vallankumoukselliseksi, eikä siten, että nämä ihmiset perustavat itselleen jonkinlaisen päätöksentekoelimen. Hallinnan ja johtamisen ongelmat ovat kapitalismin ongelmia. Kommunistisen vallankumouksen järjestäytymismuoto riippuu sen sisällöstä, kuten minkä tahansa yhteiskunnallisen liikkeen. Puolue vallankumouksen organisaationa järjestäytyy ja toimii tehtävistään riippuen.[29]
Kommunismin materiaaliset edellytykset eivät olleet kehittyneet vielä 1800-luvulla eivätkä Ranskan, Italian tai Venäjän kaltaisissa maissa edes ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Kommunistisen vallankumouksen olisi pitänyt ensiksi kehittää tuotantovoimia: laittaa pikkuporvarit töihin, teollistaa kaikki alat ja ottaa käyttöön sääntö ”ei työtä, ei ruokaa” (joka olisi tietenkin koskenut vain työhön kykeneviä)[30]. Vallankumousta ei kuitenkaan tapahtunut ja sen saksalainen ydin murskattiin. Tuotantovoimien kehittäminen jäi 1900-luvulla kapitalistisen talouskasvun tehtäväksi. Nyt kommunismin materialistinen perusta on olemassa. Enää ei ole tarvetta lähettää tuottamattomia työläisiä tehtaaseen. Tehtävänä on luoda perusta aivan toisenlaisella teollisuudelle kuin nykyinen, ja kehittää sitä, mitä pääoma jarruttaa ja käyttää vain itsensä kasvattamiseen: kiinteää pääomaa ja tieteellistä tutkimusta. Kommunistisella vallankumouksella on edessään muutoshankkeita ja opettelua. Pakollinen työnteko korvataan muuttamalla työn olosuhteita. Vaihdon ja voitontekemisen loppuminen mahdollistaa alikehittyneille maille kiireellisimpien tarpeiden täyttämisen, niiden maatalouden ongelmien ratkaisemisen sekä teollisuuden kehittämisen tiedostaen, että näiden maiden olot eroavat kehittyneiden maiden menneisyydestä. Edessä on maailmanlaajuinen kasaantumisen ja sen purkautumisen prosessi, jossa tuotantovoimat kehittyvät täyttämään ihmisten tarpeet.
Viitteet
[26] Engels, Conditions and Prospects of a War of the Holy Alliance against a Revolutionary France in 1852, teoksessa Werke, East Berlin: Dietz, Vol. Vll, s. 477.
[27] Hyödyllistä tietoa voi löytää teoksesta Spartakism to National Bolshevism, The K.P.D. 1918-24 (Aberdeen Solidarity Pamphlet). Ks. myös F.L. Carsten: Revolution in Central Europe, 1918-1919, Temple Smith, 1972.
[28] Situationistitkaan eivät tunnistaneet tätä tässä mielenkiintoisessa tekstissä: The Rise and Fall of the Spectacular Commodity Economy (1967).
[29] Vallankumouksellisen puolueen rakentamisesta käyty debatti ei sivua tätä kysymystä.
[30] Tämä on Leninin Valtio ja vallankumous-teoksessa vuonna 1917 kehittelemä ohjelma.
K) Kommunismi nykyisenä yhteiskunnallisena liikkeenä
Kommunismi ei ole pelkkä sosiaalinen järjestelmä tai tuotantotapa, joka alkaa tulevaisuudessa vallankumouksen jälkeen. Vallankumouksessa kaksi maailmaa kohtaavat. Toisen niistä muodostavat ihmiset, jotka on torjuttu, suljettu ulos todellisista nautinnoista ja joiden koko olemassaolo on toisinaan uhattuna, mutta joilla samalla on yhteinen tarve löytää toisensa voidakseen toimia, elää ja selviytyä. Toinen taas muodostuu maailmanlaajuisesta yhteiskunnallisesta taloudesta, joka on teknisesti yksi kokonaisuus, mutta jakautuu toisiaan vastaan asettuviin erillisiin yksiköihin, jotka toteuttavat arvon logiikkaa – logiikkaa, jota seuraten mitä tahansa voidaan tuhota lukuun ottamatta itse arvon kasvattamisen pakkoa.
Nykyisiä tuotantovoimia kehystävä kauppatavaran ja arvon maailma elää omaa elämäänsä; se on tehnyt itsestään autonomisen voiman, jonka laeille ihmisten on alistettava todelliset tarpeensa. Kommunistinen vallankumous tarkoittaa tämän alistumisen tuhoamista. Kommunismi on taistelua sitä vastaan, ja tämä taistelu on ollut käynnissä jo ennen kapitalismin varhaisiakin vaiheita[31] vaikkakin ilman mahdollisuutta menestyä.
Aluksi ihmiskunta antoi ajatuksilleen ja maailmankuvalleen itsensä ulkopuolisen alkuperän. Ihmisluonnon salaisuutta etsittiin ihmisen yhteydestä johonkin todellisen maailman ulkopuolella olevaan (jumalaan). Ihminen ymmärrettiin tämän eikä yhteiskunnalisten suhteidensa tuotteeksi. Vastaavasti ihmisen oli ympäristöönsä sopeutuakseen ensiksi luotava materiaalinen tuotantovoimien verkosto, talous, ulkoisena ja esineellisenä maailmana, joka musertaa ja alistaa häntä, kunnes hänen on mahdollista ottaa se haltuunsa ja muuttaa tarpeidensa mukaiseksi.
Kommunistinen vallankumous jatkaa nykyisiä yhteiskunnallisia liikkeitä ylittäen ne. Keskustelu kommunismista alkaa usein virheellisestä lähtökohdasta käsitellen sitä, mitä ihmiset tekevät vallankumouksen jälkeen. Kommunismia ei kuitenkaan kytketä siihen, mitä keskustelun hetkessä tapahtuu. Kuvitellaan täydellinen katkos: ensin tehdään vallankumous, sen jälkeen tulee kommunismi. Tosiasiassa kommunismi on jatketta todellisille tarpeille, jotka pyrkivät jo nousemaan pintaan, mutta joiden kukoistamisen vallitsevat olosuhteet estävät. Voimme nykyisin tunnistaa lukuisia kommunistisia eleitä ja asenteita, jotka eivät ilmaise ainoastaan kieltäytymistä nykymaailmasta vaan myös pyrkimystä uuden yhteiskunnan luomiseen. Niin kauan kuin tämä pyrkimys ei toteudu, on helppo ajautua näkemään vain näiden yritysten rajat – pelkkä tendenssi vailla kehityksen mahdollisuutta (radikaalien ryhmien tehtävä on nimenomaan esittää nämä rajat liikkeen tavoitteina ja vahvistaa ymmärrystä niiden olemassaolosta). Kommunistinen näkökulma avautuu, kun pyritään luomaan jotain muuta – silloin, kun ei ainoastaan kieltäydytä modernista maailmasta. Liukuhihnatyöstä kieltäytyminen tai talonvaltaajien kamppailut[32] ovat jo esimerkkejä tästä näkökulmasta yrityksessään käyttää ja muuttaa jotakin aiemmin tuotettua ja sen jälkeen haaskattua. Näissä ja vastaavissa konflikteissa ihmiset ottavat haltuunsa hyödykkeitä spontaanisti tottelematta vaihtamisen logiikkaa; he tunnistavat vain näiden hyödykkeiden käyttöarvon. Ihmisten suhde näihin esineisiin sekä toisiinsa muuttuu kumoukselliseksi, ja samalla he muuttuvat perustavasti itsekin. ”Jotain muuta”, jota kohti he kurottavat, on heidän toiminnassaan läsnä kuitenkin vain potentiaalisesti, riippumatta siitä mitä he ajattelevat ja haluavat, ja myös riippumatta siitä, mitä näihin tapahtumiin osallistuvat ja niitä tulkitsevat radikaalit heidän joukossaan tekevät tai sanovat. Näiden liikkeiden on vielä tultava tietoiseksi toimistaan ja ymmärrettävä, mitä ne tekevät – tehdäkseen sen paremmin.
Ne, jotka jo nyt tuntevat kommunismin tarpeen ja keskustelevat siitä, eivät voi puuttua näihin kamppailuihin kommunismin ilosanomaa julistaen ja ehdottaen, että nämä vaillinaiset toimet suunnattaisiin kohti todellista kommunistista toimintaa. Ei tarvita iskulauseita, vaan kamppailujen taustan ja mekanismien selventämistä. On ainoastaan osoitettava, mitä kamppailuun osallistuvien on ennen pitkää pakko tehdä. Tätä ei voida tehdä osallistumatta näihin liikkeisiin aina sen ollessa mahdollista, vaikka omia voimavaroja onkin varottava hukkaamasta. Samalla teoreettista työtä ei pidä laiminlyödä. Kaikkea ei ole sanottu, ja tämäkin teksti on monien muiden tavoin vain yritys lähestyä ongelmaa. On kuitenkin syytä välttää sellaista tapaa opiskella teoriaa, joka ei johda kontaktiin todellisen yhteiskunnallisen liikkeen kanssa.
Vastarinnan näkökulmasta kommunistisia tekoja ovat myös kriittiset puheet, tekstit ja aktiot, jotka vievät pohjaa valtion, vasemmiston, virallisten kommunistipuolueiden ja äärivasemmiston harjoittamalta pääoman mystifioinnilta. Teoreettinen toiminta on käytännöllistä, eikä teoreettisia myönnytyksiä tule tehdä. Silti ainoa tapa, jolla teoreetikko voi edistää kommunismin näkökulman muuttumista käytännön suunnannäyttäjäksi, on osallistua äänellään luokan yhdentymiseen, jota kohti yhteiskunnalliset liikkeet jo pyrkivät.
Viitteet
[31] Engels, The Peasant War In Germany.
[32] Ks. Inside Story -julkaisua tähän liittyen.
VANHA MYYRÄ KUULEE HIRVEÄN HUUDON PATTERITEHTAAN PORTEILTA: KESKUSTELUA GILLES DAUVÈN KANSSA KOMMUNISTISEN VALLANKUMOUSTEORIAN KEHITYKSESTÄ
Hamletilta lainatulla Vanhalla myyrällä on vakiintunut asema vallankumouksellisen perinteen kuvastossa. Karl Marxin Brumairekuu-esseessä esittelemä myyrä valmistelee vallankumouksen historiallista tilaisuutta maan alla silmien näkemättömissä. Se kaivaa tunneleitaan ja on nähtävissä maan pinnalla vasta historiallisten olosuhteiden nostaessa luokkataistelua uudelle tasolle.
La Vieille Taupe eli suomeksi Vanha myyrä -niminen kirjakauppa oli ultraradikaalien tekstien, teoreettisen keskustelun ja toiminnan solmupiste 1960-luvun toisen puoliskon Pariisissa. Se sijaitsi viidennessä kaupunginosassa, lähellä Sorbonnen yliopistoa, Fosses-Saint-Jacques kadulla, jonka katukyltistä olivat ensin vuoden 1789 vallankumoukselliset ja toisen kerran situationistien keskushahmo Guy Debord poistaneet pyhimykseen viittavaan saint -sanan. Ennen ajautumistaan kiistoihin kirjakaupan pitäjän kanssa oli Debord kehittämässä myös kirjakaupan nimeä ja vuoraamassa sen seiniä Marxin yhdennentoista Feuerbach-teesin julisteella: “Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”.
“Kirjakauppa” veti puoleensa tämän tehtävän välttämättömäksi kokeneita ihmisiä. Etenkin se veti puoleensa työväenliikkeen perinteisten muotojen lisäksi myös aikansa radikaaliin vasemmistoon – esimerkiksi Socialisme ou Barbarie -ryhmän horisontteihin – tyytymättömiä militantteja, jotka alkoivat ammentaa Vanhan myyrän kirjakaupan välittämistä saksalalais-hollantilaisten työläisneuvostokommunistien kokemuksista, leninistisen etujoukkoajattelun kritiikistä ja painottivat työläisten itsejärjestäytymistä kommunistisen luokkataistelun edellytyksenä. Vanha myyrä välitti aktiivisesti myös kolmannessa internationaalissa viimeisinä Stalinia kritisoineita, italialaisen vasemmistokommunistisen liikkeen kirjoituksia ja ajatuksia. Nämä italialaiset olivat ottaneet paikkansa Pariisin radikaalissa miljöössä jo maailmansotien välissä Mussolinin ulosajamina ja jatkoivat sodan jälkeen Marxin aiemmin julkaisemattomien taloudellisten käsikirjoitusten kääntämistä, kommunistien uuden Marx-luennan kehittämistä ja invariantin/muuttumattoman kommunismikuvansa tarkentamista.
Eräs näistä ajatuksista sähköistyneistä nuorista militanteista ja aktiivinen ääni Vanhan myyrän tilassa oli Gilles Dauvé, joka nousi myöhemmin keskeiseksi kriitikoksi Pariisin vallankumouksellisten ryhmien miljöössä, työväenliikkeen vallankumouksellisten elementtien historioitsijaksi sekä yhdeksi myöhemmin laajalti keskustelua herättäneen kommunisaatioteorian kehittäjäksi. Oikeammin Dauvén sähköistäjä oli kuitenkin Vanhan myyrän levittämän kirjallisuuden sijaan tietenkin kirjankaupan ulkopuolella aukeava 1960-luvun Pariisi ja maailma. Kauppatavarat olivat asettumassa välittämään yhteiskunnallisen elämän lähes kaikkia suhteita, mikä kirvoitti Debordinkin kirjoittamaan yhä nykyisinkin säkenöivän Spektaakkelin yhteiskuntansa, mutta nämä kommunistit jatkoivat vielä astetta syvemmälle poliittisen taloustieteen kritiikin peruskategorioiden historialliseen muutosdynamiikkaan. Aiemmin Ranskan kielellä julkaisemattomat Marxin taloudelliset käsikirjoitukset auttoivat analysoimaan kapitalismissa tapahtuvia muutoksia työprosesseja ohjaavan suhteellisen lisäarvon riiston välittömien seurausten näkökulmasta. Työn pääoman osaksi alistumiseen viittava reaalinen subsumptio herkisti tekemään keskeisiä huomioita luokkataistelun edellytysten muuttumisesta.
Palkkatyön kritiikistä arvon lakkauttamiseen
Vuonna 1968 työläiset ja opiskelijat kaikkialla maailmassa nousivat riistonsa ja vieraantumisena uusimpia muotoja vastaan. Pääoma ja perinteinen työväenliikkeen pitivät proletariaattia vielä otteessaan, mutta nämä kamppailut paljastivat kuitenkin merkkejä aivan uusista kehitystendesseistä luokkataistelun olemuksessa: järjestäytyminen ja kamppailu vieraantuneen palkkatyön ja arvon lisäämiselle omistautuneiden tuotantovälineiden hallinnasta ei inspiroinut työläisiä entiseen tapaan. Dauvé nostaa keskeisen Eclipse and re-emergence of the communist movement esseekokoelmansa vuoden 1997 painoksen johdannossa esiin erääseen dokumenttielokuvaankin tallennetun ikonisen kuvan Pariisin laitakaupungin patteritehtaalla työskentelevästä naisesta, joka perinteisillä mittareilla menestykkään lakon jälkeen huutaa puoliksi itkien: ”Ei, en mene takaisin! En suostu enää koskaan menemään tuonne takaisin!”
Kysyttäessä tarkemmin Gilles Dauvé on maltillinen vuoden 1968 kevään merkityksen suhteen. 1968 ilmentää kuitenkin vasta vallankumouksen Vanhan myyrän nousemista lähemmäs maan pintaa eikä vielä proletariaatin uutta järjestäytymistä yhteiskunnassa.
- Se oli kyllä suurin nähty yleislakko, muttei vielä todellinen vallankumouksellinen tilanne. Tämän osoittaa jo kommunistisen puolueen (PCF) ja CGT-ammattiliiton kontrolli tilanteesta. Nämä olivat noille instituutioille vielä hyviä vuosia.
Työläiset jäivät tehtaittensa ja instituutioidensa rajojen sisälle eivätkä vallanneet tuotantolaitoksia samalla voimalla kuin I maailmansodan jälkeisen vallankumousaallon huippuhetkinä. Perinteisen työväenliikkeen instituutioiden kyvyttömyyden puolustaa ihmisten etuja, tai oikeammin kyvyttömyyden kamppailla kapitalistisen yhteiskunnan elämän näköalattomuutta vastaan, tunnistaneet opiskelijat valtasivat yliopistoja, kutsuivat joukkoonsa myös työläisiä ja perustivat esimerkiksi Sorbonnen yliopiston Censier-keskuksella itsejärjestäytymisensä muodoiksi toimintakomiteoita. (1). Eräs kiinnostavimmista oli Inter-Enterprise komitea, jossa käsiteltiin eri tuotantolaitoksia edustavien työläisten ilman institutionaalisia välittäjiä tapahtuvan järjestäytymisen kysymyksiä. Siellä toimi ja järjestäytyi myös Vanhan myyrän kirjakaupan miljöön radikaaleja, joita oli alkanut kiinnostaa linkkien luominen eri tuotantoyksiköiden välille kommunismia uusintavan tuotannon järjestämiseksi.
- Se oli kuitenkin täysin mahdotonta. Eri työpaikkoja edustavien ihmisten välillä ei kyllä ollut puutetta solidaarisuudesta, mutta se ei missään tarkoittanut konkreettista pyrkimystä järjestää katkosta suhteessa kauppatavarasuhteisiin ja sille perustuvaan maailmaan.
Malttamattomampien odottamat kommunistisen vallankumouksen edellyttämät olosuhteet pysyivät Vanhan myyrän mukana vielä piilossa. Maan kuori alkoi kuitenkin halkeilla alhaalta tulevasta paineesta.
- Siinä keväässä tärkeintä meille oli se, että aktiivinen työläisvähemmistö osoitti kokonaisvaltaista palkkatyön kritiikkiä, johon yhdistyi tyytymättömyys perinteisiä työläisinstituutioita kohtaan. Edistyksellistä oli se, että ihmisiä ei enää kiinnostanut pelkästään vallata tehtaita – tähän rajoittivat näkökulmansa vain ammattiliitoille uskolliset aktiivit. Työpaikka ei enää ollut Se paikka 1960-lukulaisille.
Työtä vastaan hyökkäsivät tietenkin tietoisemmin ja teoreettisesti myös situationistit. Vanhan Myyrän aktiivien ja muutenkin eri suuntiin ajelehtevien situationistien tiet olivat eronneet jo aiemmin, ja Dauve tunnetaankin keskeisten kriittisten näkökulmien tuomisesta myöhempään situationistihehkutukseen. Dauvé tunnisti situationistien politiikkaa arvioivassa esseessään What is situationism näiden painottaman palkkatyön lakkautumisen ajatuksen (Debordin Seinen rantavalleille tekemä seinäkirjoitus ”Ne jamais travaille”) sekä ”kaikki valta työläisneuvostoille” -iskulauseen ristiriidan.
Vanhan myyrän piireissä – ja tietenkin yleisemmin aikakauden vallankumouksellisten kesken – käärittiin vuoden 1968 kamppailujen laantuessa hihat ja jatkettiin vallankumousteorian kehittämistä tuoreiden kamppailukokemusten ja Marxin arvoteorian entistä parempien luentojen valossa. Vanhan myyrän sisäisten keskustelujen debatti astui laajemmalle kansainväliselle areenalle kun Dauvé pyrki haastamaan Yhdysvalloissa vaikuttavaa kokenutta ja keskeistä työläisneuvostokommunistiperinteen teoreetikkoa Paul Mattickia debattiin kommunismista työläisten itsejärjestäytymistä painottaneen ICO:n (Informations et Correspondances et ouvriéres) foorumilla. Mattick oli juuri kirjoittanut esipuheen maailmansotienvälisten työläisneuvostokommunistien GIK:n (Gruppe Internatonaler Kommunistem) Principles of Communist Production and Distribution -teoksen uuteen painokseen ja pyrkinyt viemään teoksen kommunismikuvaa pidemmälle pohtimalla tuotantovoimien kehityksen merkitystä yhteiskunnallisen tuotannon jakamisen vastikkeettomuuteen liittyen. Dauvé pyrki esittämään italialaisten vasemmistokommunistien Marx-luentojen harteilta kommunismin olemuksen vieläkin tarkemmin arvontuotannon lakkauttavana liikkeenä.(2) Hän kyseenalaisti GIK:n vielä säilyttämän työajalla mittaamisen kommunistisen tuotannon periaatteena ja siihen liittyvän tuotantopanosten vaihtamisen sekä yksilöiden ja tuotantolaitosten välillä.
Dauvé ja Vanhan myyrän tietyt muut kommunistit kokosivat näitä ajatuksia käsitteleviä tekstejä vuoden 1972 Le Mouvement Communiste -julkaisuihin. Fredy Perlman ja Black and Red Press välitti niitä anglo-saksiseen maailmaan Eclipse and Re-emergence of the communist movement -teoksessa (1874), jonka tekstit Dauvé kirjoitti Jean Barrot salanimellä yhdessä François Martinin kanssa. Dauvén julkaistua yhdessä Bruno Astarianin kanssa 2010-luvun lopulla teoksen Everything must go: Abolish value, olivat näiden tekstien kysymykset jo laajalti jaettuja kommunisaatioteoriaan liittyviä teemoja vallankumouksellisessa miljöössä. Kapitalismiin ja valtioon integroituneen perinteisen työväenliikkeen ja nykyisten yhteiskunnallisten liikkeiden poliittiset ohjelmat ja ideologit ovat kuitenkin kaukana tästä tavasta kritisoida työtä.
- Marxilaisen doktriinin mukaan työstä tulee yhteisöllistä kun sitä tehdään ja hallitaan yhdessä. Tämän ymmärretään lakkauttavan työn- ja luokkajaon. Kapitalistisen yhteiskunnan toivotaan katoavan kun markkinat korvataan demokraattisella työläissuunnittelulla. Yhtä hyvin “multitaskaus” eli aamulla metsästäminen, iltapäivällä kalastaminen ja kritiikki päivällisen jälkeen, kuten Marx asian esitti Saksalaisessa Ideologiassa, tai vain muutaman tunnin päivittäinen työnteko, kuten Paul Lafargue ehdottaa Oikeus laiskuuteen teoksessa, tarkoittaisivat kyllä edistystä nykytilanteeseen verrattuna. Ne kuitenkin säilyttäisivät jotain olennaista työn nykyisestä olemuksesta.
Kommunistit haluavat mennä pidemmälle ja korvata työn ja ihmisyhteiskunnan uudelleentuotannon vapaan ihmistoimeliaisuuden järjestymisellä. Tämän keinoksi ymmärretään yhteiskunnan ja yksilöiden tarpeet täyttävä toiminta ilman ikuista tuottavuuden laskemisen ja standardisaation pakkoa, jotka ovat elimellistä seurausta työn vaihdettavuudesta ja arvosta. Tämä on se piste, johon yhteiskunnallisen olemisensa muuttajien on asetettava pomminsa.
- Järjestelmällinen ajan mittaaminen, säästäminen, arvottaminen ja vaihtaminen on perustava kapitalismin ulottuvuus. Miten osuva ajan tappamisen käsite onkaan. Tuntien, minuuttien ja sekuntien mittaaminen juoksee olemassaolomme läpi. Kommunismi ei voi perustua vastaavaan rajoitteeseen.
Kommunisaatio ja välitön kommunististen suhteiden luominen
Arvon lakkautuminen kytkeytyy toiseen Vanhan myyrän kirjakaupan piireissä kehittyneeseen avainkäsitteeseen: kommunisointiin. (3) Perinteisen työväenliikkeen marxilaisissa ohjelmissa vallankumoukseen kuului välivaihe ja sen kommunismia edeltävän erillisen valtio- ja tuotantorakenteen luominen. Eräässä myöhemmässä kirjoituksessaan Dauvé täsmentää käsitteen iskevästi:
“Ajatus on pähkinänkuoressa kyllä yksinkertainen, mutta juuri yksinkertaisuus on usein vaikeinta saavuttaa. Kommunisaatio tarkoittaa sitä, että vallankumous on kommunistinen vain, kun se muuttaa kaikki yhteiskunnalliset suhteet kommunistisiksi suhteiksi. Tämä tapahtuu vain jos prosessi alkaa vallankumoukse“Sur l’ideologie ultra-left“Sur l’ideologie ultra-leftllisen kuohunnan ensi vaiheissa. Raha, palkkatyö, yritys muista erillisenä tuotantoyksikkönä ja arvon keräämisen poolina, työaika erotettuna muusta elämästä, arvon- ja kauppatavarantuotanto, yksityisomistus, valtio yhteiskunnallisen elämän ja konfliktien välittäjänä, oppimisen ja tekemisen erottelu, tavoite kaiken maksimaalisesta ja nopeasta kierrosta – kaikki nämä on heitettävä menemään, eikä pyrkiä siirtymään niiden julkiseen tai edes kollektiiviseen hallintaan. Ne on korvattava yhteisöllisillä, rahattomilla, lisäarvottomilla ja valtiottomilla elämänmuodoilla. Tämä prosessi tulee viemään aikaa, mutta se alkaa vallankumouksen alussa, eikä se tule luomaan kommunismin ennakkoehtoja, vaan se luo kommunismia.”
Kommunisaatio ei kuitenkaan ole pelkästään entistä inspiroivampi idea vallankumouksesta. Ajatus kehittyi vallankumouksellisten piireissä kehittyvän kapitalismianalyysin sekä aikakauden luokkataistelusta tehtyjen huomioiden pohjalta. Kommunisaatio jatkoi kehittymistään Marx-pohjaisen tutkimuskeskustelun piirissä. Keskustelun kulmakiviä asettaneet teoreettiset kommunistiryhmät tekivät samankaltaisia johtopäätöksiä vallankumouksen uudella tavalla ymmärretystä sisällöstä, mutta ne lukivat Marxia ja ymmärsivät kommunisaation toteutumista hyvinkineri tavoilla. Keskeisimmistä äänistä Jacques Camatten Invariance ja Théorie Communiste jatkoivat Marxin taloudellisen menetelmän kehittämistä historiallisen analyysin välineenä, molemmat omilla tavoillaan, kun taas Dauve luki Marxia taloudellista analyysiä ohjelmallisemmin kiinnittäen huomionsa proletariaatin aktiivisuuteen. Endnotes -julkaisun ensimmäinen numero esittää Théorie Communisten historiallisen ja Dauvén ”normatiivisen” Marx-lukutavan keskinäisen debatin. Myöhemmin kommunisaatiosta alkoivat puhua myös korkeintaan välillisesti Marxista ammentavat ryhmät kuten Näkymätön komitea.
Dauve pitää kuitenkin pienten ryhmien ja heidän itsensäkin käymäänsä keskustelua kommunisaatioteoriasta kuitenkin lopulta epäkiinnostavana.
- Ne eivät ole vielä riittävän suosittuja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin prosesseihin siitäkään huolimatta, että Näkymättömällä komitealla, Théorie Communistella ja Endnotesilla on varmasti monta kertaa enemmän lukijoita kuin meidän Troploin-teksteillämme.
Erityisen kriittinen Dauvé on kommunisaatiosta käytävään akateemiseen keskusteluun.
- Kommunisaatiosta on alettu tehdä tulkintoja, jotka tyhjentävät sen vallankumouksellisesta sisällöstä. Joitain vuosia sitten kommunisaatiosta tuli Euroopan radikaaleissa piireissä eräänlainen muotikäsite. Se oli juuri sopivan raikas ja räväkkä näkökulma globaalin muutoksen mahdollisuuteeen marxilaisella kierteellä. Onneksi tämä muoti on jo hiipumassa ja siitä innostuneet ovat jälleen siirtyneet johonkin uuteen; todennäköisesti jälleen purkamaan ja rakentamaan luokan, sukupuolen ja rodun käsitteitä loputtomilla yhdistelmillä.
Ongelma on siinä, että kommunisaatiosta tehdään yleinen teoria, jonka odotetaan vastaavan kaikkeen. Dauvélle kommunisaatio on jotain yksinkertaisempaa.
- Nimitämme sillä itseään vallankumousta. Sitä historiallista katkosta, joka alkaa luomaan kommunismia eikä sen ennakkoehtoja. Kommunisaation ymmärtäminen vallankumouksen luonteena on yhtä merkittävä edistysaskel vallankumouksen teoriassa kuin Marxin osaltaan esittämä ymmärrys vuoden 1871 [Pariisin kommuunin] jälkeen valtiokoneiston tuhoamisen tarpeesta; yhtä tärkeää kuin vuoden 1914-18 jälkeen kehittynyt ymmärrys puolueiden ja ammattiliittojen hylkäämisen välttämättömyydestä; yhtä keskeinen kuin Saksan vallankumouksen työläisneuvostokommunistien työläisten itsejärjestäytymisen korostaminen tai situationistien jokapäiväisen elämän vallankumouksen teesit 1960-luvulla.
Vanhan myyrän tunneleissa
Kommunisaatioon kytkeytyvä historiallinen katkos on tärkeä Dauvélle. Olemassaolevan yhteiskunnallisen järjestyksen kumoava voima kehittyy kyllä tämän maailman sisällä, mutta se ei tee kumousta vähitellen ja asteittain. Kommunistinen rakenteellinen muutos edellyttää vallankumousta.
- Historia ei koostu pelkistä pitkistä kehitystrendeistä. Katkeamispisteet tekevät murtumia jatkumoon. Vähittäisen ja asteittaisen muutoksen ongelma ei ole sen hitaus, vaan se, että säilyttää sen mistä halutaan päästä eroon. Se lievittää palkkatyön kurjuutta, mutta ei ylitä sen vitsausta. Pääoma ja poliisi pysyvät uhkinamme niin kauan kun kapitalistisen yhteiskunnan peruspilareita ei haasteta. Kaikki mitä voimme saavuttaa tapahtuu annetuissa rajoissa ja kaikki on vaarassa antautua jälleen kapitalistisiin normeihin. Vallankumous ei radikalisoi olemassaolevia käytäntöjä vaan katkaisee suhteensa niihin, jopa niihin, jotka nykyisellään helpottavat kärsimystämme ja vieraantumistamme.
Dauvé on siis eri mieltä niiden yhteisöteoreetikkojen kanssa, joille nykyiset yhteisötuotannon kehitysaskeleet tarkoittavat kamppailujen tilaa ja vallankumouksen alkioita.
- En kuitenkaan ole tyypillinen anti-commons-teoreetikko. Vaikka nykyisissä olosuhteissa solidaarisuus ja yhteisölliset käytännöt eivät kykene kääntämään pöytiä, niin monet näistä prosesseista voivat saada kapinallisessa kontekstissa uuden elämän ja osallistua rakenteelliseen muutokseen. On selvää, että ilman paikallisten aloitteiden ja jokapäiväisen elämän kollektiivisia kehittelyjä emme voi puhua minkäänlaisesta rakenteellisesta muutoksesta.
Tietyt yhteisöllisiksi ymmärretyt vaihtoehdot asettuvat kuitenkin perustavaan ristiriitaan suhteessa kommunismiin.
- Esimerkiksi paikallisten valuuttojen, mukaanlukien digitaalisten rahojen, kehittyminen päinvastoin torjuu rahan ja arvon kadottamisen näköaloja. Nykyinen tilanteemme eroaa menneestä myös siinä suhteessa miten vallankumousta voidaan hämätä ja miten se suistetaan raiteiltaan. Vastavallankumouksen vaara ei tule vain ylhäältä vaan myös alhaalta. Ruohonjuuritason uudelleenjärjestäytymiset saavat voimansa siitä, että ne helpottavat ihmisten elämää yhteiskunnallisessa kriisissä. Kun julkiset palvelut tai markkinat pettävät, pienen mittaluokan paikalliset vaihtopiirit ymmärretään helposti myönteisenä muutoksena ja ne saavat voimakasta tukea – vaikka ne uusintavat vallitsevia (kauppatavara)suhteita ihmisten välillä.
Dauvé ei kuitenkaan ole niinkään kiinnostunut argumentoimaan ohjelmissaan kapitalismia uusintavia poliittisia leirejä vastaan. Helposti ideologiseksi jäävän teoreettisen painin sijaan Dauvé etsii kommunisaation mahdollisuuta proletariaatin kamppailujen analyysistä Marx-ymmärryksensä pohjalta. Hän on teoretisoinut palkkatyötä vastaan kehittyvää yhteiskunnallista liikettä sekä kommentoinut viime aikoihin asti aktiivisesti aikamme kamppailuja.
Dauvé kasvoi vallankumoukselliseen kulttuuriin, jossa yhtä lailla Amadeo Bordiga kuin situationistit olivat esittäneet vankkaa kritiikkiä perinteisten poliittisten aktivistien ja militantin vallankumousellisen rooleista. Eräs Vanhan myyrän miljöön tunnetuimmista julkaisuista on teksti nimeltä Le Militantisme, stade supreme de l’alienation(Militantismi vieraantumisen korkeimpana asteena). Luokkansa itsejärjestäytymisestä vallankumousta odottava teoreetikko ei ole hakannut päätään seinään aikansa rajallisten kapasiteettien vuoksi.
- Yhteytemme todellisiin taisteluihin työpaikoilla ja jokapäiväisessä elämässä on ollut vähäistä näiden vuosikymmenten ajan. Emme voi tehdä paljoakaan suhteessa kamppailuihin. En etsi uusia yhteyksiä ihmisiin ja tapaan lähinnä vain vanhoja tuttuja. Sitäkin tapahtuu harvoin.
Dauvélle luokkataistelu on tarkoittanut ensisijaisesti kirjoittamista. Kirjojensa ja tutkielmien lisäksi hän toimittanut vuosien varrella useitten ryhmien julkaisuja (Mouvement Communiste, La Guerra Social, La Banquise, Troploin), mutta ei opettaakseen teksteillään luokkatovereitaan vaan valmistellakseen kommunistisen liikkeen tehtävää: palkkatyön lakkauttamista ja sitä yhteiskunnallista murtumaa sekä tilannetta, jossa kommunisaatio voi käynnistyä ja levitä. Dauvé esitti kommunistiteoreetikon tehtävän juuri Kapitalismi ja kommunismi -tutkielmansa alussa:
”Kommunismi ei ole ohjelma, jonka jotkut voivat ottaa toteuttaakseen tai laittaa toiset toteuttamaan käytännössä. Se on yhteiskunnallinen liike. Niillä, jotka kehittävät ja puolustavat kommunismin teoreettisia asemia on ehkä kirkkaampi ymmärrys ja iskevämpi ilmaisu, mutta ei etulyöntiasemaa suhteessa muihin. He ovat valmiita näyttämään tietä esittämällä näkemyksensä, mutta heillä ei ole sellaista tietoa joka käynnistää vallankumouksen. Mutta aivan kuten teoriasta vähemmän kiinnostuneet ihmiset, teoreetikot tuntevat kommunismin tarpeen käytännössä. Kommunistinen vallankumous vastaa todellisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin elämässä. Tehtävänä on valottaa tätä olemassaolevaa historiallista liikettä.
Kommunismi ei siis ole realisoitava ideaali vaan se on jo olemassa: ei vielä yhteiskunnan muodossa, vaan tehtävänä, jota valmistella. Kommunismi on liike, joka pyrkii lakkauttamaan palkkatyön määrittämän elämän ja se tulee tekemään sen vallankumouksella. Keskustelu kommunismista ei ole akateeminen kysymys. Se ei ole debatti siitä mitä on tehtävä huomenna. Se on osa lukuisten käytännön tehtävien kokonaisuutta, joiden osa teoreettinen keskustelu ja ymmärrys on. Toisaalta näiden tehtävien tehokas toteuttaminen on helpompaa jos osaamme vastata: minne olemme matkalla?”
Vanha myyrä kuulee maan alle huutoja jo muualtakin kuin patteritehtaalta. Kin nämä äänet tunnistavat toisensa, voi myyrä kaivaa tunneleitaan tuotantolaitosten välille. Se verkosto kaivaa maata kapitalistisen yhteiskunnan alta.
Alaviitteet
(1) Fredy Perlmanin ja Roger Gregoiren Worker-Student Action Committees France May 68 –niminen julkaistaa on erityisen suositeltava itsekriitiinen reflektio näiden komiteoiden toiminnasta niiden sisältä käsin.
(2) Tarkemmin sanottuna 1967-72. Vanhan myyrän uusi ilmaantuminen kirjojen välittämänä, kirjastona, toimii hyvinkin samankaltaisilla periaatteilla 2020-luvun Budapestissa a Hely –nimisessä luokkatietoisten anarkistien ja vapaushenkisten kommunistien yhteisessä tilassa. Tämän julkaisun kansi on alunperin tämän Budapestin kirjaston julisteesta. Köszi széen Kropotkinos!
(3) Eräs tämän Vanha myyrän miljöön keskusteluista kehittyneen kommunisaatiokeskustelun varhaisia avaintekstejä on Le Monde sans argent: communisme (Maailma ilman rahaa: kommunismi) Dauve tiivistää näkökulmansa kommunisaatioon myöhemmin tekstissä nimeltä Communisation vuodelta 2011.
(3) Sur l’deologie ultra-gauche –teksti lisäsi työläisneuvostokommunistien teoreetiseen avaruuteen Italian vasemmistkommunistien teoriaa.
KÄÄNTÄJIEN ESIPUHE JÄLKISANOINA
Kapitalismi ja kommunismi tutkielma julkaistiin ensimmäisen kerran Le mouvement communiste -julkaisun toisessa numerossa toukokuussa 1972. Sen allekirjoittanut Jean Barrot eli oikealta nimeltään Gilles Dauvé on eräs Pariisin vuoden 1968 opiskelijavaltauksia tehneiden työläis-opiskelija toimintakomiteoiden aktiiveista, pariilaisia vallankumouksellisia kokoavan Vanhan myyrän kirjakauppakollektiivin vakiokasvo ja kommunistien ultravasemmiston myöhempi merkittävä teoreetikko. Dauvé jatkoi kirjoittamista heti vuoden 1968 yhteiskunnallisen kuohunnan laantuessa kytkeytyen keskeisellä tavalla perinteisen marxismin kahleista vapautuvan kommunistisen teorian kehittämiseen(1).
Kapitalismi ja kommunismi oli eräs Dauvén teksteistä, jossa hän hyödynsi Vanhan myyrän vallankumouksellisia piirejä puhuttaiden Marxin, saksalais-hollantilaisten työläisneuvostokommunistien ja Italian vasemmistokommunistien huomiota ymmärtääkseen kapitalismia, luokkataistelua ja kommunismia. Dauvén tutkielma avaa lukuisia myöhempään kommunisaatio-keskusteluun kytkeytyviä ja perinteiselle työväenliikkeelle vieraaksi jääneitä teoreettisia avaruuksia arvon ja vaihtosuhteiden olemuksesta ja lakkauttamisen tarpeesta, välivaiheettomasta vallankumouksta ja kommunismista proletariaatin itsenegaationa.
Fredy Perlmanin detroitilainen Black and Red Press julkaisi tekstin englanniksi osana Eclipse and re-emergence of the communist movement –teosta vuonna 1974. Myöhemmin, vuosina 1997 ja 2014/2015 (2), tästä vaikuttavasta tekstikokoelmasta julkaistiin Dauven uudelleenkirjoittamia versioita. Nämä muutokset kuvaavat Dauvén ajattelussa tapahtuneita käänteitä. Vuoden 1972 Dauvé oli vielä yksi teoreetikoista, jotka olivat nimenneet kirjakauppakollektiivinsa Marxin historiateorian mukaan Vanhaksi myyräksi, ja joille Marxin taloudellinen menetelmä alkoi tarkoittaa uutta tapaa ymmärtää historiaa ja kommunismin tulemista (3). Myöhemmin Dauvé muutti ajatuksiaan historiasta kommunismin edellytyksenä ja alkoi lähestyä normatiivisempaa ymmärrystä kommunismista. Nykyisinkin aktiivisen ja tunnetun Endnotes -julkaisun ensimmäinen numero vuodelta 2008 sisältää historiaa poliittisen taloustieteen kritiikin kategorioista lukevan Théorie Communistén ja ajatteluaan päivittäneen Gilles Dauvén debatin kommunismin historiallisesta olemuksesta (4).
Kapitalismi ja kommunismi käännettiin vuoden 1974 englanninkielisestä laitoksesta suomen kielelle vuonna 2021 ulapalla olevien kommunistien muminapiiri-keskusteluita varten. Valinta – kääntää juuri tämä versio -tarjoaa lukijoille aikalaisdokumentin avaten kommunisaatio-keskustelun varhaisvaiheita. Toisaalta tässä vaiheessa Dauvén teksti ottaa lähtökohdakseen vielä Marxin ajatuksen Vanhasta myyrästä ja tulkitsee kommunismia historiassa kehittyvänä liikkeenä – mikä on inspiroinut tekstin kääntäjiä Dauvén myöhempää lähestymistapaa enemmän(5).
Toivomme tämän Gilles Dauvén tutkielman avaavan lukijoilleen kapitalismin ja kommunismin peruskysymyksiä sekä johdattavan myöhemmin vallankumouksellisten kommunistien teoreettisessa keskustelussa kehittyneiden kysymysten pariin arvosta, kommunisaatiosta ja historiasta. Tekstin jälkisanoina on Dauvén haastattelulle pohjautuva teksti Patteritehtaalta huudon kuulevasta Vanhasta myyrästä, joka pohjustaa ymmärrystä kaiken kommunisoinnin keskustelun lähtökohdista.
Arvon barbaarit